Tulevaisuuden villit visiot - Podcastien tekstivastineet
Podcast pääkuva
Sisältöjulkaisija
Tulevaisuuden villit visiot
[musiikki alkaa]
Ilona Pietarinen: Tervetuloa Siun soten Mikä ikä? –podcastin pariin. Podcastissa käsittelemme laajasti ikääntymiseen liittyviä teemoja arjen kokemusten ja tilanteiden kautta. Minä olen pitkän työuran ikäihmisten parissa tehnyt, nyt eläkkeellä oleva sairaanhoitaja Ilona Pietarinen. Vieraanani on eri alojen ammattilaisia, sekä henkilöitä, jotka tuntevat parhaiten ikääntyvien arjen, eli ikäihmisiä.
[musiikki voimistuu ja hiljenee]
Ilona Pietarinen: Tänään puhumme tulevaisuuden visioista. Millaista ikäihmisten elämä voisi olla 60-70 vuoden kuluttua? Aiheesta ovat kanssani keskustelemassa teatteriohjaaja, eläkeläinen Tuire Hindikka ja tietojenkäsittelytieteen professori Matti Tedre Itä-Suomen yliopistosta. Tervetuloa!
Maailma muuttuu nopealla tahdilla. Nyt on aika laittaa taka-alalle ikäihmisten palvelujen nykytila ja katsoa kauemmas. Tänään syntyvä lapsi on ikäihminen noin 70 vuoden kuluttua, eli 2090-luvulla. Millaista voisi olla ikäihmisten arki ja palvelut vuosisadan vaihteen Suomessa? Millaista haluaisimme sen olevan, mitä uhkia ja mahdollisuuksia on? Millainen ylipäätään on 2020-luvulla syntynyt ikäihminen, jolle teknologian rooli elämässä on ihan toisenlainen kuin nykyisille ikäihmisille? Miten tulevaisuus muuttaa esimerkiksi asumismuotoja, yksinäisyyden kokemusta, miten hoiva ja hoito toteutuu 70 vuoden kuluttua?
Siinä meillä nyt sitten keskustelun aiheita. Alotettasko vaikka semmosesta, että millainen mielestänne on 2090-luvun ikäihminen, ja millaista se arki sitten mahtaa sillo olla? Alottaako Tuire?
Tuire Hindikka: Joo, kiitos. Mun on aika vaikee miettiä sitä, mä oon nyt 77-vuotias itse, ja sitte mun on, nyt ku on tää, semmone ajatuksen vaikeuteen teki mulle haittaa se, että kun me eletään nyt niin yhteiskunnassa epävakaata aikaa ja on sota ja kalleutta ja vähä tuntuu olevan toivottomuuttakin. Sen tän synkän kynnyksen yli mun oli hirveen vaikea katsoa, mitä se on. Mutta sitte mä rupesin ajattelemaan lapsenlapsiani ja mitä mä toivoisin niille ja heidän lapsilleen, nii mä huomasin, että kaikki nuoruuden radikalismi on nyt kadonnu musta. Että mä vaikka 60-luvulla semmosessa partaradikaali-seurueessa aikaani vietin, nii nyt mä huomaan, että mun ajatukset on hirveen konservatiivisia, sellasia jotenkin maalaismaisen lempeitä, koska etusijalle mun ajatuksissani nousee semmonen turvallisuudentunne, et se täytys olla mahdollinen. Ja sit semmonen, että ihmisen elämä olis merkityksellistä riippumatta siitä, onko se lapsi vai nuori vai työssä oleva vai kohti hautaa kulkeva vanhempi ihminen. Niin merkityksellisyys, et ihmisel on arvo ja vapaus toimia hyvin laajasti yhteiskunnas, sekä harrastuksissa että kaikenlaisissa tehtävissä. Että nyt kun, niin, niinku aktiivisuus.
Ilona Pietarinen: Entä Matti?
Matti Tedre: Joo, no noihan oli ihan, oon ihan samaa mieltä noista. On tosi paljon samoilla linjoilla. Ite mie kattelisin tätä myös vähä siitä näkökulmasta, että 2100-luvulle mennessä me tiietään, että maapallolla tulee olemaan jonku 11 miljardia ihmistä ehkä suunnilleen, mut Suomessa nää isojen ikäluokkien aiheuttama tää tämmöne huoltosuhteen akuutti kriisi alkaa olla vähä väistyny. Mut meillä kuitenki tulee eliniät kasvamaan, se on iha selvää, nii me tullaan näkemään enemmän ja enemmän sellasta, et meijän pitää ruveta ymmärtämään sitä vanhenemista sellasena, että me ei aatella sitä kronologisena vanhenemisena, että niinku vuosien perusteella, vaan ehkä kyvykkyyden näkökulmasta. Ja siinä meidän pittää ehkä yhteiskuntana valmistautua semmoseen, et me ymmäretään tota vanhenemista vähä eri tavalla. Et lääketiede on nyt, sen kehitysvauhti on nopeutunu todella paljon, meijän eliniät tulee kasvamaan, mut sitte on paljo semmosia asioita, joihin taas ei voija vaikuttaa. Niin siis meillä tulee ehkä epätasa-arvoistumaan tai eriarvoistumaan tai erilaistumaan tää, et mitä vauhtia me vanhetaan. Se on mun mielestä yks semmone iso asia, mistä meijän puhua on se, että miten me tähän jotenki valmistaudutaan. Et ei voi olla niin, että eläkeikä on tämä, ja sitte se.
Ilona Pietarinen: Kyllä. Tuliko sulle Tuire jotaki tästä?
Tuire Hindikka: Joo, koska toi on hirveen hieno näkö tää kyvykkyyden. Me ollaan kierretty hoivakoteja, mä sanon vieläki vanhanaikasesti vanhainkoteja, vaikka Ilona sano, et niit ei enää ole, ne on hoivakoteja tai hoivalaitoksia. Ja me 18 hoivakotia kierrettii nyt täs kesän aikana esiintymässä, ja siinä, se sai paljon, mä koin sen hirveen arvokkaaks hommaks ja semmoseks kasvun paikaks itselleni. Mutta must tuntuu järjettömältä se, että kaikki kognitiiviselt kyvyltään eri lailla vanhentuneet ihmiset pannaa siihe samaan hoivakotiin. Mä koin, että uudenlaista ajattelua tarvittas, että miksei sitä myöhäisen iän asumista, kun enää ei perheet huolehdi vanhuksistaan eikä tarvikaan varmasti, niin pitäis ajatella ihan uudella lailla tää, että kuinka, minkälaisia ne ihmisten asuinsijat ovat.
Ilona Pietarinen: Ihan jos aatellaan, niin tästä tulevaisuuden hoivasta oikeestaan Tuire hyvin tossa jo johdattelitkin vähän aiheeseen, et se on yhtenä tämmösenä mietintämyssynä, et mitä se tulee se tulevaisuuden hoiva olemaan. Että nyt jo puhutaan, että on hoitajista pulaa, robotit tulee siihen rinnalle. Mitä se on sitten, sanotaan vuosisadan vaihteessa, niinku Mattikin tuossa mainitsit, niin mitä se hoiva tulee olemaan? Mitä se ikäihmisen asuminen ja hoiva tulee sitten olemaankaan, että mitäs siitä ajatuksia tullee?
Tuire Hindikka: No sehän on se kyvykkyysjutty, niinku tuo Matti äsken sano. Meil varmaan, mä aattelen, mulle tuli nyt mieleen, että entisiltä ajoilta Milanon Las Scalan laulajilla, niil on oma vanhainkoti, sanon nyt vanhanaikasesti. Ja Viipurissa, entinen viipurilaine kauppias Lallukka, upporikas mies, oli suuri taiteen mesenaatti, ja hän perusti tällasen asunto, Lallukan taiteilijakodin, missä nykysinki Helsingis asuu Vesa Vierikko muun muassa ja ketkä kaikki siel asuvatkaan. Nii jossa ihmisillä on, no samanhenkiset ihmiset varmaan, on virikkeellistä seuraa toisilleen, mutta semmonen toiminnan vapaus.
Ilona Pietarinen: Ja varmaan se elämän tämmönen merkityksellisyys, niinku äsken tossa jo sanoitki, että -
Tuire Hindikka: Niin, mistä se nyt tuleekaan kenellekin.
Ilona Pietarinen: Niin, kyllä.
Tuire Hindikka: Joo.
Ilona Pietarinen: Joo. Et niin tänä päivänähä on jo tämmösiä perhehoitokoteja, että sitte ne vähän toimii tietyllä sapluunalla ja sinne tietyn kuntoset ja ikäsetki menee. Mutta se vois olla yks, esimerkiks tossa löysin tämmösen, tuolla Kaarinassa on tämmönen perhehoitokylä, jossa on siellä samassa pihapiirissä useempi tämmönen niin sanottu perhehoitokoti. Et siel on aina, neljä asuu tällä hetkellä aina samassa perhehoitokodissa ja hyö saavat siitä tavallaan semmosen vertaistuen. Hyö voi yhessä järjestää tämmösiä tapahtumia ja sitä virikettä siihe elämää, onpa se sitte mitä tahansa ja mitä kukaki haluaa. Et se kuulosti miusta jo tänä päivänä aika mukavalle muodolle, että ainaki ite aattelen, että sitte kun ei enää siellä omassa kodissa pysty asumaan tai muuta, että ois joku tämmönen esimerkiks. Onko se sitte vaikka kavereitten kanssa yhdessä hankkimaa tämmöne yhteisökoti, jossa ois sitten mahollista ellää sitä omannäköstä elämää. Mut oliko sulla Matti joku tähä ajatus?
Matti Tedre: Joo. No jos katotaan tämmösiä isoja trendejä, niin kaupungistuminen ei ainakaa oo ollenkaa tässä vähenemässä, nii meitä kyllä, me pakkaudutaan seuraavien 70-80 vuoden aikana kyllä varmaan vielä enemmän kaupunkeihi, ku mitä me ollaan pakkauduttu. Et tää tämmöne tiiveys tulee olemaan tosi iso kysymys, ja ehkä tila tulee olemaan semmone iso kysymys. Mut must tuntuu, että ku siis tässä, mistä me keskustellaan, nii 70-80 vuotta on todella pitkä aika, ja teknologian kehitys on siis koko ajan kiihtyny. Et jos me ajatellaan 70-80 vuotta sitten, 40-luvulla, ei ollu yhtää tietokonetta. Sanotaanko vaikka 50 vuotta sitte tietokoneita oli vaan hyvin harvoissa paikoissa, ja ei niitä kukaan siis käyttäny. Ja jos aatellaan vaan 30 vuotta sitte, niin tietokoneita saatto olla kotona, mutta ei todellakaa taskuissa, eikä internetiä ollu sillä tavalla. Ja jos katotaan vaikka viimestä kymmentäki vuotta, niin meil on teknologiassa on tapahtunu niin paljon asioita, joita ei pystytty ennustamaan. Et meijän täytyy aika, meijän täytyy varautua siihe, että yhteiskunta, joka tietysti muuttuu teknologisen muutoksen myötä tavoilla, joista me päätetään totta kai. Niin me saatetaan nähä sellasia muutoksia, jota me ei mitenkään nyt voida arvata.
Et asioita, joita me voidaan arvata, niin on esimerkiks se, että aika varmaan terveyden ylläpitäminen ja sairaanhoito, niin tulee enemmän ja enemmän siirtymään ihan kotiin. Siis jo nythä on, et me saahaan, me voijaan lääkärillä käyä sit noilla etävastaanotoilla. Mä nyt pari kertaa nyt oon ollu lääkärin etävastaanotolla, ja tää tulee tietysti todella muuttumaan, mut sit must tuntuu, että meillä, ei meillä mee varmaan 30 vuotta, nii meillä on kotona jo kaikki tämmöset diagnoosijärjestelmät, joita me tarvitaan tällasiin perusasioitten hoitamiseen. Nii että jotenki painopiste, meillähän tällä hetkellä hirveen paljo resursseja laitetaan sairauden hoitamiseen, mut painopiste tulee kääntymään terveyden ylläpitoon, ja semmosen nimenomaan kyvykkyyksie ylläpitoon. Nii että hyvin aikasessa vaiheessa jo pystytään huomata, et tähän pitää puuttua, ja tämmösiä asioiha täytyy puuttua, ja se on totta kai personoitu, et jokasella ihmisellä on omansa. Mut must tuntuu, että tää on semmone iso muutos, joka tapahtuu, et ehkä sairaalan rooli muuttuu aika paljo ja se vähenee, kun taas sitte tämmöne oman kehon, oman mielen ylläpitäminen, tulee semmosta, et sitä tuetaan paljon enemmän ja varmaan aika pitkälle teknologisin keinoin.
Ilona Pietarinen: Kyllä, etitään niitä voimavaroja enemmänki, mitä voijaan vahvistaa, ku että aina mennään sinne ongelmaan ensimmäisenä.
Matti Tedre: Kyllä.
Ilona Pietarinen: Kyllä.
Matti Tedre: Kyllä, ja sit totta kai yhteisöllisiä voimavaroja ja just toi merkityksellisyys on hirmu hyvä, tai tärkee sana siinä, koska kyllähän merkityksellisyys elämässä muuttuu ja on jo muuttunu tosi paljo. Ja mun mielest me eletään vähä semmosta merkityksien aikaa, ja se tulee vahvistumaan yhä enemmän. Et ku työ muuttuu ja työ vähenee, niin sitä merkitystä haetaan eri paikoista. Mun mielest sekin on tosi iso muutos, mihin meijä pitää jossain vaiheessa valmistautua ja sopeutua.
Ilona Pietarinen: Joo, ja tuossa jo puhuitki tästä teknologian lisääntymisestä, nii tänä päivänähä meillä on jo paljon tossa apuna tässä hoitomaailmassa tätä teknologiaa, esimerkiks turvapuhelimet ja on ovihälyttimet. Sitte kotihoidosta tehään jo näitä etäkäyntejä kuvapuhelimien myötä ja ynnä muuta. Mutta se, että mitä se tulevaisuudessa tulee olemaankaa, nii se on kyllä ihan valtava tuo kehitys. Tuolla puhutaan paljon tästä tekoälystä, mikä sulle Matti on varmasti tosi tuttua aluetta, ja tää koneoppiminen. Niin mites sie tätä kuvaisit, että miten tänä päivänä esimerkiks tää ohjaaminen, opettaminen, mitä se voi olla sitten tulevaisuudessa? Ku aatellaan, että tietysti sitte tulevaisuuden ikäihmiset on jo oppineet käyttämään monenlaisia vempeleitä.
Matti Tedre: Joo. No, meillä on nyt semmonen murros käynnissä, et toi, meillä ehkä ei oo vielä laajalti ymmärretty tätä tekoälyn, että mitä se mahdollistaa ja sit mitä se vaatii. Et tää keskustelu Apotista, se on aiheellista, mut se on semmone välivaihe. Et toi, Apotissaha siis eniten ärsyttää, et se tiedonkeruu, et lääkärit ja hoitajat joutuu klikkaamaan 40 klikkausta joka käynnin jälkeen, että mitä kaikkea on, ja halutaan strukturoitua dataa, ja täytyy kaikki tallettaa jotenki samalla tavalla kaikista ihmisistä. Meillä, sillon ku mä olin Tukholmassa töissä, niin me tutkittiin tätä sairaanhoitajien kanssa jonku verran tätä dataistumista, ja siellä se ärsytti tosi paljo se, että pitää yhä enemmän ja enemmän viettää aikaa siinä sen padin kanssa tallettaen kaikki sinne koneelle ja vielä silleen tosi hankalasti.
No sit me kerrottiin, sit me piettiin semmosia luentoja, et no, et mitä sillä tiedolla sit tehään. Et sit ku me kerätään kaikki tää tieto, niin mitä sillä tehään, ku sitä on suuria määriä. Ja sit ne sairaanhoitajien kans keskusteltii, et sit ku meil on isoja määriä tietoja, nii me pystytään, niinku tosi isoja määriä, siis tuhansista miljoonista ihmisistä tätä samaa tietoa, nii sit me pystytään ennustamaan, tekemään tämmösiä ennustuksia. Me yhä paremmin pystytään ymmärtämään sairauksien puhkeamista, epidemioiden puhkeamista, ikääntymistä, siel on tämmösiä ennusmerkkejä ikääntymisestä, mut sitä varten pitää olla isoja määriä tietoa. Ja sit nää sairaanhoitajat sit rupes miettii yhessä sitä ryhmissä, ja ne oli sillee, että okei, täähä onki kiinnostavaa, mutta miks tämmösiä asioita sit ei kerätä. Et niil oli itellä mielessä joitaki ennusmerkkejä, joita ne sano, että tää ois kyl vielä tähdellisempää kerätä. Ja sillä tavalla me ruvettiin tajuumaan, että miten paljon sitä hiljasta tietoa sairaanhoitajilta pystyttäs käyttämään siihen, että saatas parempia ja parempia järjestelmiä, ehkä tärkeempiä asioita kerätä.
Ja sit nyt siis tekoäly on siis, mahdollistaa tämmöstä, jos on meillä on valtavia määriä dataa, niin tekoäly mahollistaa sit sen, että sieltä saahaan tämmösiä hyvinki personoituja ennustajia. Että jos me tiietään, että jos meillä vaikka siis miljardeista ihmisistä dataa, niin sit me tiietään jo, että jos on tällasia oireita ja tän tyyppisiä asioita nähään ihmisistä, tämmösiä muutoksia nähään, nii sillo ne ennustaa joitaki asioita. Ja sillon me pystytään puuttumaan tosi aikasin siihen, että nää ei, vaikka negatiiviset ei edisty, tai että positiivisia asioita voijaan tukea ja voijaan diagnosoida ne paljon paljon aikasemmin ku aiemmin, ja se mahollistaa tällaset asiat. Mut sitä varten meillä täytyy sitä dataa olla paljo. Ja nyt tää Apotti on nyt siis yritys jotenkin saaha tätä dataa semmoseen muotoon, et sitä voitas käyttää tollasessa. Mut mulla siis, mulla on hyvin positiivinen näkemys siitä, että me päästään tommosesta kyllä eroon tässä silleen sanosinko 10-20 vuoden säteellä, nii et se automatisoidaan tää datan keruu niin, että sitä ei tarvii ammattilaisten käyttää aikaansa semmoseen triviaaliasiaan niinku siis datan nakutteluun jonneki laitteesee, joka on turhauttavaa, ärsyttävää, tietty triviaalia. Sitte vielä ihminen tekee virheitä siinä.
Ilona Pietarinen: Ja vie aikaa sitte siltä niin sanotulta muulta perustyöltä.
Matti Tedre: Kyllä, siltä mikä –
Ilona Pietarinen: Siltä ihmisen kohtaamiselta ja hoitamiselta ja auttamiselta.
Matti Tedre: Juuri niin.
Ilona Pietarinen: Tuire.
Tuire Hindikka: Joo, mulle tuli mieleen, onks siinä sitte, ku se keinoäly kehittyy ja kehittyy, ja sitten siihen liitty myöskin tunteet ehkä jossakin vaiheessa, niin onks siinä se. Mun nuoruuteni superkirja oli ruotsalaisen nobelistin Harry Martinsonin Aniara, avaruuseepos. Siinä avaruusalus, joka on lähteny Maasta tavalliselle reitilleen Marsiin tai Venukseen, nii se sinkoutuu asteroidimyrskyn yhteydessä tyhjyyteen ja se tekee loputtomaan tyhjyyteen matkaa. Ensin siellä on 8000 ihmistä Maasta pakenemassa. Ja ensimmäiset vuodet niillä on Miima-niminen koje, joka kaikilla lumekuvilla ja viihdykkeillä viihdyttää niitä, ja nää ihmiset alkaa palvoa sitä konetta, ja saavat siitä sen lohdun alkuunsa, mutta lopulta tää kaikki murenee ihan hirvittäväks tragediaks. Useinhan pelätään just, että tällästä tapahtuu keinoälyn kanssa. Onks tää tyhmä pelko?
Matti Tedre: No mun mielestä se toi liittyy siihen samaan merkityksellisyyteen ja merkitykseen. Et jos me haetaan teknologiasta joitai semmosii merkityksiä ja merkityksellisyyttä, johon me sit lopulta petytään, nii kyllähän toi on ihan aiheellinen pelko. Kyl mun mielestä ihmisellä yhteisöllisyys ja ihmissuhteet on edelleen semmosia merkityksen luojia, että ei, emmä usko, että teknologia niitä muuttaa mitenkää. Et jos me katotaan vaikka kommunikaatiota, niin kyllähän teknologia mahollistaa vaikka minkälaista kommunikaatiota ihmisten välillä. Ja se merkityksellisyys on aika monella tavalla muuttunu, et tällä hetkellä meillä on jo tosi paljo nuoria, joille yhteisö ei oo niinkää ne välittömät luokkakaverit, vaan ne voi olla ympäri maailmaa ja ne voi olla vaikka peliporukoita, joissa ne pelaa. Ja eivät oo ehkä koskaan tavanneet naamasta naamaan, mut silti voi olla, että nää peliporukat tietää niistä enemmän, kun kukaa ystävistä tai kumpikaa vanhemmista. Et kyl se tää yhteisöllisyys muuttuu.
Tuire Hindikka: Joo, tulee läheisyys, vaikka ei oo kontaktissa fyysisesti mitenkään.
Ilona Pietarinen: Tuo varmaan semmonen tosi iso muutos, se on nyt jo, mutta mitä se onkaa sitte tulevaisuudessa, et miten nää sosiaaliset kontaktit sitte onkaa, et onko ne vaan näitte koneitte varassa vai. Totta kai varmaan ihan livenäki, mutta just niiku sanoit. Tuire, oliks sulla joku?
Tuire Hindikka: Joo, se liitty tuoho terveyteen. Niiku tuo Matti sano, että me joudutaan itse ottamaan vastuuta, ja se on, ja sehän edellyttää sitä, että ihmisten täytyy olla moniosaajia, tavallisten kansalaisten, multitaskaajia jollaki tavalla. Se varmaan se asenne on jo, mä oon vähä vanha siihe jo, koska sillo ku mä opiskelin Tampereen yliopistossa, siellä oli yks ainoa tietokone, ja sitte me reikäkortteihi laitettii. Et se oli, mä oon sen ajan kasvatti. Mutta se, ja sä sanoit myöskin, että nyt meillä hoidetaan, tai must tuntuu, että hoidetaan yhtä, ihmisen yhtä sairauden osa-alaa kerrallaan. Ja sitä kokonaisuutta katotaan, ja se, että pitäisi huolehtia siitä terveydestä ja vaalia sit terveyttä. Nii meillä länsimainen lääketiede on kyllä mun mielestä niin siinä myöskin aika ahdas, että se ei ota yhtään vinkkejä sieltä intialaisesta vanhasta ayurveedisestä tai tiibetiläisestä tai kiinalaisesta, jossa se pääpiste on sen terveyden vaalimisessa.
Ilona Pietarinen: Joo.
Matti Tedre: Joo, mie oon tos kyllä kans tossa holistisuudessa samaa mieltä. Ja siihenhä nyt onneks tää terveysteknologia on menossa, että jos ajatellaan 70 vuotta, 80 vuotta eteenpäin, niin meillä on siis erittäin varmasti teknologia, joka nimenomaan kattoo ihmistä psykofyysisenä kokonaisuuten. Ja pystyy analysoimaan sitä sellasest kokonaisesta näkökulmasta niin, että me päästään eroon tämmösistä lääkityksistä, jotka ei oo täsmälääkityksiä, vaan semmosia, et katotaan kokonaiskuvaa, ja että mitkä asiat vaikuttaa toisiinsa, ja miten näillä saahaa sit paras vaste. Mut nimenomaan siis edelleen se painopiste varmasti on siinä terveyden vaalimisessa, et se on ihan selvä (ajatus) [23:15].
Ilona Pietarinen: Ei mitkää resurssitkaa riitä, pakko on tavallaan mennä se ajatus ja asenne siihe, että jokaine huolehtii mahollisimman varhasessa vaiheessa siitä omasta hyvinvoinnista ja terveydestä.
Matti Tedre: Kyllä, ja sit, siis nyt jo –
Ilona Pietarinen: Ennaltaehkäsevyydestä.
Matti Tedre: Kyllä, ja nyt jo tällä hetkellä on aika paljo oon nyt nähny ihmisiä, jotka on ruvennu seuraamaa terveyttää erilaisilla monitorointityökaluilla, niitä Oura-sormuksia on aika monella semmosia.
Ilona Pietarinen: Totta.
Matti Tedre: Ja tää on nyt semmone ensimmäine askel. Ja ehkä nyt vähä triviaali, ehkä vähä sillee pieni askel, mut mul on aika selvästi näyttää siltä, että kun sensoriteknologia on nyt viimesen 15 vuoden aikana ottanu ihan valtavia askeleita, niin sanosin, että meijän ei tarvii oottaa 70 vuotta. 15 vuotta, niin meillä on siis vaatteita, jotka pystyy meijän kehoa tulkitsemaan todella pitkälle, ja kertomaan, että onks siellä nyt jotain tavallisuuesta poikkeavaa. Onks jotain, mistä meijän pitäs huolestua? Onks jotaki, mihin meijä pitäs kiinnittää huomiota? Ja myös kertomaan, että nyt sulla on syömisen kanssa tai liikkumisen kanssa tai unen kans tämmösii ongelmii, että nyt täytyy ruveta miettimää vähä, että miten näitä muutat tota toimintaas.
Ilona Pietarinen: Just. Täs on nyt puhuttu teknologiasta ja itsensä hoitamisesta ja jo asumisenki vaihtoehdoista, mutta entäs sit, ku puhutaan tämmösistä älykodeista. Älykaupunki, älykoti, mitä se tämmönen tuo teille mieleen nyt ensinnäkin? Ootteko törmänny käsitteesee?
Tuire Hindikka: Käsite on minulle hieman vieras, mutta kyl jotenki, nyt jos mennään siihen, että mitä, kotihan on hirveän tärkeä meille kaikille ihmisille. Mutta, mulle se on, mulla on semmonen vanhanaikanen, hirsiseinät ja pelto pihalla ja semmonen kodin turva ja lämmön ajatus, mut mä voin kyllä kuvitella sen oikeen hyvin. Mä ymmärrän sen, että teknologia voi olla valtavan hieno ja kodikkuttakin tuova asia, ja turvallisuutta ennen kaikkea. Ja se multitaskavaa tulevaisuuden ihminen hallitsee sen noin vain, ei siinä mitään. Mut yks, mikä mua, ajattelen, että minkälainen se tulevaisuuden ihminen on, mä hyppään nyt ihan karkeesti toiseen aiheeseen, on tää kansainvälisyys näkökanta. Että mitä tää, mitä kun me pääsemme ympäri maailmaa koneellamme ja katsomaan, mitä maailma on, niin onko se, ennen puhuttiin aina siitä kansojen välisestä yhteydestä, näitä fraaseja. Ja kansainvälistymisestä, ja sehän tapahtui niin, että mentiin sinne toiseen maahan ja saatiin ystäviä ja toimintaa ja bisnestä tekemään, että, ja avartumaan vieraissa kulttuureissa. Niin mitä sille käy tän teknologian aikana, että tuleeko meistä entistä kotiin käpertyneempiä ja sen teknologiamme suojaa ja sillä tavalla pienemmin nationalisteja. En sois niin tapahtuvan.
Matti Tedre: Joo, tää on ihan yks varteenotettava uhkakuva on totta kai toi käpertyminen, mut mitä sanoit tosta kodista, niin oon kyllä samaa mieltä. Siis nyt taas tää merkityksellisyys ja tää, siis kotiha on todella merkityksellinen paikka ihmiselle, ja ne voi olla tosi monenlaisia ja me ei ees oikein ihan ehkä tiedetä, että mitä kaikkee siihen liittyy. Et se, et must tuntuu, et se älykoti on ehkä ajatuksena sellanen, et se pyritään tekemään mahollisimman näkymättömäks monella tavalla, et sitä älyä koko ajan enemmän ja enemmän pyritään kätkemään sinne. Niin, et se ei oo tiellä se äly. Se on yks semmone iso ajatus monesti näissä älykodeissa. Ja nyt jos ajatellaan vuoteen 2070, anteeks, 2100, niin meillä kysymyksenä on vaikka tilan ahtaus tulee olemaan, koska siis urbanisaatio jatkuu. Tilanahtaus tulee olemaan yks kysymys, ja siellä ihan selkeesti on tämmösiä ajatuksia, jo nyt on olemassa semmosia ajatuksia, että kodin pitää pysytä muuttumaan tilanteiden mukaan. Niin, että sillon ku sulla on vieraita kylässä, niin sillon seinät siirtyy sen verra, että makuuhuoneessa ei tarvi olla hirveesti tilaa, ja sit sulla on tässä yhteisessä tilassa on enemmän tilaa. Ja sitte ku oot menos nukkumaan, niin sit voidaan laittaa takasi vähä niitä, siis tällasii, että tilanteiden ja tämmösen mukaan. Ja nykyäähä siis meillä on jo näit tämmösii älyvaloja, jotka osaa erilaisten tilanteiden, ajankohta ja tämmösten mukaan toimia, et näähän ei oo ees tulevaisuuden asia ollenkaan, vaan –
Tuire Hindikka: Siis nyt jo.
Matti Tedre: Nyt jo. Niin, se on. Siis meillä on kotona semmoset valot, jotka kaikki pystytää ohjaamaan silleen ajankohdan ja tilaisuuden ja semmosen mukaan. Että siis nää on tämmöstä tätä päivää, eikä 2100-lukua. Mehän ei tietysti tiedetä, että minkälaisia kodit on sillon, mut sitte mä ajattelen, että älykodeissa on varmasti myös se, että ne aika paljon myös monitoroi, niinku myös edelleen, palataan tähän meijän hyvinvointiin ja ikääntymiseen, niin monitoroi meitä paljo enemmän. Monitoroi, niinku sanoit, turvaa ja turvallisuutta enemmän ja enemmän, mut sillä tavalla, että ne ei oo millään tavalla näkyvissä eikä silleen jotenki tiellä. Et sehän on, ihmiset haluaa teknologian olevan mahollisimman vähän tiellä ja mahollisimman huomaamatonta.
Ilona Pietarinen: Sitä pitää olla paljon, mutta se pitää olla huomaamatonta ja kätevästi käytettävissä. Mie törmäsin tämmöseen, se oli Tiede-lehden tämmönen, ehkä oot lukenuki Matti tämmösen Petri Forsell artikkelin, mikä, hän kuvas tämmösiä visioita. Tässä ku oli tämä otsake, et Tulevaisuuden villit visiot, nii musta tää oli aika villiä, ku tässä oli, että uudet materiaalit muovataan mieleiseksi. Atomeja yhdistelemällä ja muokkaamalla saadaan ulkoapäin ohjelmoitava aine eli materiaali, jolla on kyky muuttaa fyysisiä ominaisuuksia: muotoa, tiheyttä, väriä. Esimerkiks, just niinku puhuit tosta asunnosta, niin voi muuntautuu, niin tässä oli tämmöne visio, että asuntoja on yksi, huone mukautuu tarvittaessa makuuhuoneeksi, olohuoneeksi ja niin edelleen. Aamulla sänky muuttuu pöydäksi, peitto taipuu istuimeksi ja tyyny valaisimiseksi, että ehkä tää on sitte iha sitä, joko se on tätä päivää vai onko se vielä tulevaisuutta, että näin kätevästi, et ei tarviis ku kotiinsa yhden huoneen, jota voi muutta tarvittaessa.
Matti Tedre: Joo, ja tietysti, ku aistifuusio on semmonen, et aistien teknologian fuusio on semmone asia, joka nyt on 70 vuoden aikavälillä aika varmasti tulossa. Semmonen, että me pystytään erilaisia kerroksia meijän aistien päälle luomaan teknologialla. Siis vaikka, mehän nyt jo parannetaan meijän kuuloa esimerkiks teknologialla, kuulokojeilla, -
Ilona Pietarinen: Totta.
Matti Tedre: - me parannetaan meijän näköaistia silmälaseilla. Niin siis tää aistien fuusio on ihan selvästi tuleva teknologia, jossa me pystytään parantamaan esimerkiks näköä piilolinsseillä tai näköhermoon tulevalla teknologialla, jolla sitte pystytää tähän meijän näkökenttään heijastaman erilaisia asioita, jotka ei siellä oo, mutta jotka me vaan ite nähhään. Niin mehän voijaan esimerkiks tällasella fuusiolla voijaan joka päivä vaihtaa tapetteja, jos halutaan, nii että meillä on oikeesti vaa harmaat betoniseinät, mut sit siihen heijastetaan meijän näkökenttään sitte uus tapetti, joka päivä (aivan) [31:41], mikä siinä.
Ilona Pietarinen: Justii.
Matti Tedre: Et siis näähän siis muokkaa siis tälläst meijän ajatusta silleen siitä ympäristöstä tosi paljo, ku me pystytää erilaisia kerroksia laittamaan siihen sinne meijän näkökenttään eri tavoin. Samal sit tietysti kuulomaailmaan, niin me pystytään joko, siis kuulohermoon tai sit niihi aivoalueihin (sijotettuja), jotka tulkitsee (kuuloa). Tai sitte iha siis korvaan, siis luomaan erilaisia äänikerroksia ja äänimaisemia ja poistamaan ääniä, jota me ei haluta siellä olevan. Nää on siis semmosii siis nyt jo olemassa olevia, ainaki prototyyppitasolla teknologioita, et jos jo kymmene vuotta sitte meillä tuolt Tukholman yliopistosta kirjotettii graduja aivojen ja tietokoneen tämmösestä yhteenliittymästä, et jo sillon niitä tehtiin. Et ei tää ees oo mikään uus aihe ollenkaa, et se vaan, että miten se etenee nytte tekoälyaikakaudella, niin me saatetaan nähä tosi yllättäviä ja aika radikaaleja hyppyjä tässä jo 10-20 vuoden sisään.
Ilona Pietarinen: Toi onki mielenkiintosta. Tässä tuli paljon, oltiin sekä tässä päivässä ja mitä on jo näitä teknologiankehityksiä jo tähän saakka tapahtunu, ja mitä sitten tulevaisuus tuokaan. Ja täältä nous paljon just tätä tämmöstä, kuitenki tätä turvallisuutta ja merkityksellisyys oli tämä, mikä meillä vilahteli kyllä, että sitähä me toivotaan, et se elämä on sitte myöski meijä jälkipolville merkityksellistä.
Maailma siis muuttuu nopealla vauhdilla, teknologian kehitykselle muun muassa ei liene mitään rajoja. Tänään syntyvä lapsi, joka on ikäihminen noin 70 vuoden kuluttua, on ikääntynyt jatkuvasti kehittyvässä teknologian maailmassa, joten sen hyödyntäminen on hänelle varmasti luontevaa ja itsestään selvää. Millaisia ovat asumisen ratkaisut, palvelujen käyttäminen, miten toimivat sosiaaliset kontaktit? Millaista elämä on tulevan vuosisadan vaihteessa? Voimme vain arvailla ja seurata mielenkiinnolla ajan virtaa ja kehityksen kulkua.
Tuirelle ja Matille erittäin paljon kiitoksia tästä mielenkiintosesta keskustelusta. Tämä oli Siun soten kahdeksas eli viimeinen Mikä ikä? –podcastimme. Kiitos, kun olit seurassamme, [34:05, musiikki alkaa taustalla] ja mikäli sinulta on jäänyt joku jaksoista kuulematta tai haluat kuunnella jonkun jakson uudelleen, niin kaikki jaksot löytyvät osoitteesta www.siunsote.fi/podcast.
[musiikki voimistuu, hiljenee ja loppuu]