Podcast pääkuva

Sisältöjulkaisija

angle-left Tukea lastensuojelusta
01.04.2022

Tukea lastensuojelusta

[Lapsen naurua]

Sonja Hartikainen: Tervetuloa kuuntelemaan Siun soten Perheen pyörteissä-podcastsarjaa. Olen lapsiperhepalveluiden johtava sosiaalityöntekijä ja perhekeskuskoordinaattori Sonja Hartikainen ja toimin tämän podcastin juontajana.

Käsittelen tässä podcastissa perheiden arkea koskettavia teemoja vaihtuvien sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten sekä muiden perhekeskustoimijoiden kanssa. Lämpimästi tervetuloa mukaan!

Lastensuojelu lienee sosiaalipalveluista se, johon liittyy eniten erilaisia ennakko-odotuksia ja tunteita. Lastensuojelutyötä kohtaan tunnetaan paljon arvostusta ja kiitosta siitä vaikuttamisesta, miten perheiden tilanteita voidaan parantaa. Mutta toisaalta lastensuojelutyötä myös jollakin lailla ehkä pelätään ja mietitään, mitä se pitää sisällään, jossain määrin arastellaan.

Tänään meidän ois tässä podcastissa tarkoitus keskustella siitä, millaista tämän päivän lastensuojelutyö on ja minkälaisia asioita lastensuojelutyössä kohdataan. Me on saatu meidän vieraaksi kaksi alan konkaria, Maarit ja Eveliina, tervetuloa meidän mukkaan!

Eveliina Eronen: Kiitos oikein paljon, mukavaa oli päästä tänne.

Maarit Haatanen: Kiitos, kiva oli tulla.

Sonja Hartikainen: Ihanaa, että järjestitte tällaisen mahdollisuuden keskustella. Ihan tähän alkuun haluaisin kysyä, minkälainen suhde teillä on lastensuojeluun? Millä tavalla lastensuojelu liittyy teidän työelämään?

Maarit Haatanen: Mä oon oikeastaan ollut aika pitkään lastensuojelussa. Oon toiminu ensin ihan sosiaalityöntekijänä ja sitten lastensuojelun johtavana sosiaalityöntekijänä ja nyt tuoreeltaan aloittanut lastensuojelun palvelupäällikkönä.

Eveliina Eronen: Minä olen sosiaaliohjaajana tällä hetkellä tekemässä Joensuussa keskisellä alueella avohuollossa, eli mä en ole niin kauhean pitkäaikainen konkari tässä työssä. Mutta mä oon tullu lastensuojelupalveluihin ensin asiakkaaksi omaksi halukseni ja sitten päättänyt kouluttautua alan työntekijäksi.

Sonja Hartikainen: Kuulostaa siltä, että teil on kuitenkin molemmilla, vaikka erilaisia polkuja, semmonen syvä näkemys siitä mitä lastensuojelu tänään voi olla.

Maarit Haatanen: Kyllä, ajattelisin näin. Ajattelisin, että ne meidän erilaiset polut myös vahvistaa sitä meidän näkemystä ja osaamista myöskin tässä asiassa. Ennen kaikkea se yhteinen mielenkiinto ja kiinnostus tätä työtä kohtaan on tosi vahva.

Eveliina Eronen: Ja työssä on monenlaista kirjoa, monenlaisia ihmisiä.

Sonja Hartikainen: Näin perhekeskustoimijan näkökulmasta kuulostaa hyvältä, kun nostatte heti tähän alkuun esille sellaisen ajattelun, että erilaiset näkökulmat täydentää toisiaan ja niitä tulis kuulla. Hieno periaate.

Jos mietitään tän päivän lastensuojelua, niin ketä lastensuojelussa voidaan auttaa? Millaisia teidän kohtaamat lapset ja aikuiset on ja minkälaisia haasteita heidän elämäänsä voi liittyä?

Maarit Haatanen: Mä ajattelen, että me kohdataan lastensuojelussa kyllä hyvin monin tavoin erilaisia perheitä. Ei voi jotenkin yhdistää, mut toki on semmosia yhteneviä tekijöitä. Aika usein on taustalla se, että ne perheen tilanteet, siel on taustalla huoli lapsesta ja lapsen kasvusta ja kehityksestä tai hyvinvoinnista. On erilaisia vaikeuksia ja pulmia ja ehkä se, että vaikeudet ja pulmat on olleet pitkään ja ehkä mutkistuneetkin. Myöskin se, että perheet kohtaa erilaisia kriisitilanteita elämässä ja ne voi sitten tuoda sen, että tulee tarvetta tehostetummalle tuelle.

Eveliina Eronen: Toisilla perheillä on tosi pitkältä ajalta kertynyt se tarve ja olosuhteet ja muut, toiset tulee taas hyvin äkillisen kriisin kohdatessa. Ehkä semmonen yhteinen tekijä, mikä todella monelta löytyy muttei kaikilta, on se, että turvaverkkoja ei luonnostaan ole, ketkä pystyis auttamaan, vaan sitten tarvitaan viranomaisten taholta tukiverkkoa.

Sonja Hartikainen: Millaisia tapoja lastensuojelulla on auttaa perheitä, kun teidän asiakkuuteen tai teidän palvelujen äärelle tullaan?

Maarit Haatanen: Useinhan me lähetään siitä, että me lähetään tutustumaan perheeseen ja nimetään perheelle tietyt työntekijät jotka perheen kanssa toimii. Kartoitellaan sitä perheen olemassa olevaa verkostoa, mitä usein perheillä jo on siellä taustalla, erilaista viranomaisapuverkostoa tai myöskin läheisverkostoa, jotka on mukana vahvasti perheen elämässä. Sitten me tavallaan lähetään sitä meidän palvelua suunnittelemaan ja rakentamaan yhdessä sen olemassa olevan verkoston kanssa ja sen perheen kanssa. Mikä sitä perheen tilannetta helpottais ja auttais. Aika usein perheet osaa itekin nimetä niitä asioita, mitkä he kokee vaikeiksi ja mikä on suurin tai ahdistavin tekijä sillä hetkellä elämässä, mihin toivoisivat helpotusta.

Niitä tapoja on tavallaan monia. Siellä tietysti tukiperheitä samalla tavalla kuin lapsiperhepalveluissakin, tukihenkilötyöskentelyä. Tehostettu perhetyö on semmonen hyvin, hyvin keskeinen työskentelymalli, mitä toteutetaan perheitten kanssa. Siitä varmaan Eveliina voi kohta kertoa enempikin. Myöskin se, että pystytään tarjoamaan taloudellistakin tukea tai perhettä voidaan kuntoutta myös perhekuntoutusyksikössä tai -mallissa, jos tarvitaan ihan päivittäistä tai jopa ympärivuorokautista tukea. Myöskin niissä tilanteissa, kun ei kodin olosuhteissa mahdollistu se perheitten auttaminen tai tukeminen, niin sit voidaan lasta tukea myös sijaishuollon tai sijoituksen kautta.

Sonja Hartikainen: Kuvasit tuossa teidän palveluita. Jos mietitään lastensuojelua suhteessa muihin palveluihin, onko siellä jotakin mitä haluaisitte nostaa esille palveluvalikoimasta mikä eroaa suhteessa muihin lasten ympärillä toimijoihin?

Eveliina Eronen: Ite teen sitä tehostettua perhetyötä pääasiassa omassa työssäni. Sitähän tarjotaan jo lapsiperheiden puolella sitä perhetyötä, mutta ehkä siinä mennään vielä intensiivisempään suuntaan ja siinä puhutaan isommista tuntimääristä ja vahvemmasta tuesta. Mutta ehkä taloudellisten tukien puolelta tulee sitä eroavaisuutta jonkun verran ja monesti siinä vaiheessa kun ollaan lastensuojelussa, niin huoli siitä lapsesta on suurempi, siitä kasvusta, kehityksestä ja turvallisuudesta.

Maarit Haatanen: Kyllä, ja tärkeintä on tietysti, niin kuin tossa kerroinkin, että ne aiemmin taustalla olleet mahdolliset palvelut, niin nehän säilyy siinä perheen elämässä edelleenkin. Me tullaan tavallaan vaan siihen lisäksi. Tärkein varmaan on se, että se kohtaaminen niitten perheitten kanssa tapahtuu kuitenkin säännöllisesti ja tiheästikin ja mietitään sen perheen kohdalta minkälaiset keinot on, että saatais sitä oloa helpotettua tai huolta pienennettyä. Se voi olla se meidän yhdessä tekeminen, yleensä pyritään siihen, että se on hyvin tavallista tekemistä. Arjessa mukana olemista, perheitten rinnalla kulkemista, toiminnallista ja semmosta että osallistutaan myöskin sen perheen kanssa siihen tavalliseen arkeen.

Sonja Hartikainen: Vaikka alussa totesin, että lastensuojeluun liittyy erilaisia, joskus vähän varautuneitakin odotuksia, niin kuulen teidän puheessa kuitenkin sen, että perhe on itse asiassa aika aktiivisessa roolissa lastensuojelutyössä. Pittääks se oletus paikkansa?

Eveliina Eronen: Kyllä, ja hyvin räätälöity se on. Monesti kyllä kun uuteen perheeseen menen, monesti sosiaalityöntekijä on työparina, ja siinä perhe kysyy että no mitä te tuotte, mitä nyt pitää tehdä? Se on aina heitettävä se pallo takaisin, että mitä te haluatte, mikä on se miten me voidaan tää palvelu nyt teidän perheelle räätälöidä, et mistä ois teille eniten hyötyä?

Sonja Hartikainen: Hienoa kuulla, että osallisuus on korostunu jotenkin siinä työssä myös lastensuojelun puolella.

Maarit Haatanen: Se on vähän niin kuin tutkimusmatkaa siihen perheen arkeen ja arkiympäristöön. Ihan kaikki pyritään huomioimaan, ne vuorovaikutussuhteet, eri perheenjäsenten mielipitteet. Myöskin se, että eri perheenjäsenet voi ajatella siitä heidän asiasta hyvin eri tavoin. Pyritään ehkä löytämään uudenlaisia näkökulmia siihen ja tavallaan kohdataan perheen arvot ja se heidän perheen arvomaailma, että mitä kautta hyö niistä asioista ajattelee.

Sehän ei välttämättä oo niin, et me aina ajateltais asioista, vaikka eri perheenjäsenetkään, yhdenmukaisesti tai eri toimijoiden kesken. Samalla tavalla tietysti kuullaan miten esim. koulussa tai varhaiskasvatuksessa lapsi näyttäytyy, millä tavalla hän siellä toimii. Se voi erota hyvin paljon minkälaista se kotiarki on sen saman lapsen kanssa. Useinhan siinä on tilanne se, että lapsi tarvii niitä keinoja olemiseen ja pärjäämiseen erilaisten tunteiden kanssa ja myöskin erilaisia osaamistaitoja eri ympäristöissä. Niitä me pyritään, et yhdessä keskustellaan ja pohditaan, että mitä kukakin toimija ja mitä perhe ite voi tehdä.

Perheillähän on yleensä itsellään niitä voimavaroja ihan älyttömästi ja vahvuuksia. Ehkä joskus niitä vahvuuksia on myös piilossa, niitä ei oo vaan hoksattu käyttää. Se että me yritetään perheitten kanssa niitä löytää, millä tavalla toimimalla toisin tai ottamalla tiettyjä vahvuuksia käyttöön. Sitten voiskin olla niin, että ne asiat lähtee sitä kautta etenemään.

Sonja Hartikainen: Eli vaikka perhettä peloittais jonkunlainen itsemääräämisoikeuden tai vaikuttamisen mahdollisuuden puuttuminen silloin kun sosiaalihuollosta tukea tarvitaan, niin kuulostaa siltä ettei oo kuitenkaan olemassa mitään ainutta perus normia, jolla tuki järjestettäis perheille?

Maarit Haatanen: No ei ole.

Eveliina Eronen: Ei [naurahtaa].

Maarit Haatanen: Kyllä se on hirveän pitkälti niin, että jokainen perhe on ainutlaatuinen ja jokainen lapsi on ainutlaatuinen. Myöskin jokainen työntekijä on ainutlaatuinen. Sillä tavalla meidän on joka kerta kuitenkin mentävä se polku niin, että me tutustutaan ja sit lähetään miettimään ja räätälöimään. Ei se etene koskaan semmosella samalla kaavalla.

Minusta se, että me saahaan jotenkin se tuttuus ja sitten jopa luottamus. Mie tunnistan sen, että varmasti monet perheet aluksi pelkää. Siihen liittyy myös tunteita, et on semmosta häpeän tunnetta tai ehkä jopa syyllisyyden tunnetta. Voi tulla semmonen olo, että pitää jotenkin puolustaa, et miks meidän perhe on ratkaissut asioita niin kuin on ratkaissut.

Me tunnistetaan kyllä se, että aina silloin kun me toimitaan, niin mehän mennään tietyllä tavalla siihen perheen yksityisen suojaan ja mennään hyvin arkaluonteisiin asioihin kiinni. Siinä pitää kuitenkin muistaa se, että pitää kunnioittaa sitä perhettä ja löytää heidän ajatuksia ja tosiaan niitä vahvuuksia, niin kuin äsken sanoin, ja sitä kautta lähteä rakentamaan luottamusta. Se on mun mielestä meidän työssä keskeistä, että myö saahaan se tuttuus ja luottamus meidän ja perheitten välille.

Eveliina Eronen: Tän saman asian, kolikon kääntöpuoli on se, että tuo tekee tästä työstä erittäin mielenkiintoista työntekijän kanssa. Sä joudut pistämään ittesi peliin aina. Sä joudut lähtemään tietyllä tavalla avoimena sinne tutustumaan, ammatillisesti puhutaan tietämättömyyden positiosta. Se että sulla ei oo valmiita vastauksia, sulla on vastassa luultavasti jännittynyt, hermostunutkin perhe, jolla voi olla ennakkoasetelmia tai niitä on voinut tulla ulkoapäin.

Itse kun aikoinani olin oman lapsen asioissa ottanut ite yhteyttä lastensuojeluun ja pyytänyt apua, silloin minullekin sanottiin ulkoapäin, että miksi sinä Eveliina noin teet, ne vie sinun lapset pois. Se nähtiin hirmuisena uhkakuvana ja sillä on niin stigmaattinen leima ulkoapäin. Siinä asetelmassa kun sä menet perheen luo ja lähet luomaan luottamussuhdetta, se on vaikeaa, mutta se on koukuttavaa ja erittäin antoisaa kun se onnistuu.

Sonja Hartikainen: Te molemmat nostatte ihanasti esille tuon ’luottamus’ sanan. Sehän kuvaa samalla sitä, että siinä missä perhe uskaltaa avata ittensä, niin myös teidän on uskallettava avata teidän ajatusmaailmaa ja toimintamalli jotenkin perhettä kohtaavaksi.

Maarit Haatanen: Kyllä, ja monestihan perheellä on taustalla kuitenkin myös ehkä huonoja kokemuksia, että he ei oo tullu kohdatuksi ehkä jossain paikassa, heitä arvostellaan tai syyllistetään aina. Se on kuitenkin lähtökohtana semmonen, että meidän pitää jotenkin ymmärtää sitä kokemusta mikä sieltä nousee ja ehkä lähteä sitten rakentamaan niitä uudenlaisia kokemuksia siitä kohtaamisesta. Se on tosi tärkeää. Ja se että siinä työskentelyssä mennään kuitenkin aina tietyllä tavalla myöskin perheen ehdoilla.

Monesti luullaan, että lastensuojelulla on joku pohjaton valta tehdä asioita ja päättää asioita, mitä se ei kuitenkaan oikeasti ole. Meillä on hyvin tiukasti lakisääteinen työ ja lailla säädetty asiat, että miten me voidaan toimia ja olla. Kyllä siellä huomoidaan myös hyvin vahvasti se perheen kuuleminen ja näkemysten kuuleminen. Toki aina tiettyjä tilanteita on, jolloin meidän pitää ajatella sitä lapsen etua ja ne näkemykset voi olla eriävät ja joudutaan toimimaan toisella tavalla. Mutta suurimmaksi osaksi meidän työskentely tapahtuu kyllä hyvässä yhteistyössä perheitten kanssa ja juuri niin, et me myös kokee et meidän palvelun vastaanottaminen on myös heille tärkeää. Silloin me myös päästään niihin kaikista parhaimpiin tuloksiin.

Sonja Hartikainen: Kuulostaa siltä, että sellainen stigma, mistä puhuit, ja tietyllä tavalla ennakko-oletus, että lastensuojelun puuttuminen olis aina jotenkin vastentahtoista, niin ei todellisuudessa pidä paikkansa?

Eveliina Eronen: Ei se pidä paikkansa, mutta siinä on paljon eroavaisuuksia. Siinä on ihan yhtä monenlaista kantaa mitä niitä asiakkaitakin on. Kaikki tilanteet on aika uniikkeja. Ehkä itsellä semmosena erikoiskiinnostusalueena on maahanmuuttajatyö. Silloin kun päästään tekemään perhetyötä ja lastensuojelutyötä toisesta kulttuurista tulevien tai että osa perheestä tulee toisesta kulttuurista, niin silloin kohdataan vielä ehkä enemmän sitä, että lähtömaassa ei välttämättä oo ollu vahvasti oikeuteen sidottu asema lastensuojelulla mitä meillä täällä Suomessa on. Siinä on tämmönen kulttuurillinen asia, mikä pitää ensin ymmärtää. Esimerkiksi se, että me emme vaan kerta kaikkiaan voi valehdelle asiakkaille. Meillä on totta kai salassa pidettäviä tietoja joita me ei voida kertoa, mutta emme voi lähteä huijaamaan mitään perhettä. Se voi olla, että lähtömaassa tilanne on ollut aivan jotain muuta.

Sonja Hartikainen: Kuvaat sitä, että luottamus ja toisaalta asian taustojen ymmärtäminen ja se että itsensä uskaltaa aukaista, ne on niitä elementtejä joita tarviitte, että pystytte onnistumaan työssä. Mitä muuta lastensuojelu tarvitsee, jotta siinä työssä voi onnistua? Jos mietitään vaikka meidän sosiaali- ja terveydenhuollon tai hyvinvointipalvelujen järjestöjen kenttää, sitä perhekeskusyhteistyötä, niin millä tavalla muut toimijat voi tukea teidän työtä tai mitä muuta te tarvitsisitte, että työssä onnistuu?

Maarit Haatanen: Kyllähän me lähtökohtaisesti lastensuojelussa harvoin työtä perheitten kanssa yksin. Niin kuin mie kuvasin, ne perheen verkostot on, siel on usein perheillä jo taustalla palveluita, voi olla lasten- tai nuorisopsykiatrian palveluita, perheneuvolan palveluita. Voi olla vanhemmilla esimerkiksi mielenterveys-, päihdehuollon palveluita.

Eveliina Eronen: Kriisikeskus.

Maarit Haatanen: Kyllä, hyvin monia erilaisia sote-palveluita. Kyllähän se paras on, että me saahaan jotenkin eri toimijat kasattua ikään kuin yhteen. Se on tärkeää myöskin sen takia, että perheetkin väsyy siihen että ne käy eri toimijatahoilla kertomassa samoja perheen tilanteeseen liittyviä asioita. Jos me auttajat, verkosto, ei olla sen perheen ympärillä yhdessä, niin se voi myöskin olla perheelle tosi kuormittavaa. Niin kuin puhuttiin, eihän meillä mitään viisasten avainta ole, ei me ratkaista niitä tilanteita, vaan siihen tarvitaan nimenomaan se perhe itsessään ja heidän ajatukset ja näkemykset, mutta myöskin eri toimijoitten näkemykset, ketä siinä perheen ympärillä on, se verkosto. Ihan yhtä lailla siellä tarvitaan niitä opettajia, varhaiskasvatuksen henkilöitä ja eri sote-palvelutoimijoita, jotka on mukana siinä.

Ennen kaikkea on tärkeää, että meillä on se usko siihen perheeseen ja toiveikkuus siitä, että ne asiat, et me ei olla semmosen syyllistämisen tai et meillä ois jotenkin valmiit vastaukset tai valmiit menetelmäpaketit, minkä myllyn läpi me pyöritetään se perhe ja sitten asiat ratkeaa. Ei se niin mene koskaan. Kyllä siihen tarvitaan vahvasti myös se, että perhe haluaa sitoutua siihen, et me päästään yhdessä tästä asiasta läpi. Mutta perhe tarvii tsemppiä ja kannustusta aina. Ilman sitä, että me uskotaan, niin ei ne asiat lähe etenemään.

Sonja Hartikainen: Tuo on kauniisti ajateltu, että haluaa antaa toivon ja uskon siihen että voi onnistua ja muuttaa sitä tilannetta. Ei vain toimiteta sitä työtehtävää, vaan otetaan myös vahva tulevaisuuden usko siihen mukaan. Jos miettii lastensuojelutyötä siitä näkökulmasta, että kehittäminen ja muutos on iloksemme ja joskus haasteeksemme tän päivän sana. Miten lastensuojelun puolella näette, onko jotakin mitä vois parantaa?

Eveliina Eronen: Maaritin ajatukseen vois jatkaa, että verkostotyötä ja yhteistyötä eri tahojen välillä voi kyllä parantaa ehdottomasti. Meillä ollaan kuitenkin aika eriydytty Siun soten sisälläkin. Tänä keväänä onkin tulossa, että lastenpsykiatrian kanssa on keskusteluyhteyttä avattu. Käydään läpi minkälaisia prosesseja heillä on, minkälaisia palveluita heillä on, miten niihin valikoituu perheet ja lapset ja me avataan myös sitä miten meidän eri asteiset apuvaihtoehdot, avohuollon sijoitukset ja muut, mitä ne tarkoittaa ja mitä ne on. Samoin sijaishuollon yksiköihin ja muualle MIEPÄ-palveluihin, mielenterveys- ja päihdepuolelle. Se tietoisuus toisista, kun se vahvistuu, niin se helpottaa palavereja joissa istutaan sen perheen ja lapsen kanssa.

Maarit Haatanen: Kyllä, se helpottaa myös perhettäkin. Tavallaan lastensuojelussahan on valtakunnallisesti otettu systeemistä lastensuojelun toimintamallia käyttöön, jossa nimenomaan keskiössä on se yhteistyö ja lapsen ja perheen osallisuus, niitten voimavarojen etsiminen yhdessä ja se että kohdataan paljon ja työskennellään paljon perheen kanssa.

Mä mietin sitä, että mä tunnistan sen, että meillä on paljon vielä kehittämistä yhteistyön tekemisessä. Se on toisaalta ihan ymmärrettävääkin kun on organisaatio, jossa eri palvelut on eri linjassa, niin helposti ei tule ajatelleeksi sitä asiaa ehkä samasta viitekehyksestä tai näkemyksestä mitä toinen palveluntuottaja ajattelee. Tai ehkä osaa välttämättä työssä huomioida sitä miten esimerkiksi koulussa sen lapsen kanssa, että vaikka lapsi toimii kotiarkiympäristössään tosi kivasti, mutta se kouluympäristö luo sille lapselle hyvin erityyppisen tilan, jossa lapsi ei ehkä pärjääkään, että mitä se tarkoittaa kouluyhteisön näkökulmasta ja miten pystyttäis jotenkin paremmin ymmärtämään aina toinen toisiamme ja ottamaan huomioon myös sen toisen työskentelyn.

Eveliina Eronen: Ja sitten tämmönen kuiva asia kuin asiakastietojärjestelmä. Sehän meillä nyt kehittyy kovasti, mutta siinä on tarvettakin kehittää.

Sonja Hartikainen: Eli se että tekniikan varaan ei voida kommunikaatiota jättää, vaan tarvitaan ihmisten yritystä ymmärtää toista ammattilaista tai juurikin asiakasta. Kuulostaa, että teissäkin asuu perhekeskusajattelija sisällä [nauraa]. Jos miettii, että perheitä voi kuitenkin jännittää. Kuvasitte tuossa häpeän tunnetta tai sellaista oman elämän avaamiseen liittyvää haasteellisuutta, mikä on kauhean inhimillistä ja ymmärrettävää. Mitä työ haluisitte semmosille perheille ja vanhemmille sanoa, jotka miettii kuitenkin avun hakemista?

Eveliina Eronen: Mä yleensä sanonkin tämän ensimmäisellä tapaamisella, se perhe on ite paras asiantuntija omasta perheestään ja omasta perhekulttuurista, ja ne on vanhemmat on parhaat asiantuntijat omista lapsistaan. Monesti niillä aikuisilla ja lapsilla on itsellään ratkaisuja tai avaimia siihen asiaan. Joskus sen oivaltaminen vaatii vaan vuoropuhelua ja peilausta. On paljon esimerkiksi yksinhuoltajia, joiden tarvii pohtia omia ratkaisuja ja arjen kuvioita ja sit ne löytää ihan ite ne. Niitä ei tarvii kuin vahvistaa, että joo tuo kuulostaa hyvältä. Ei se välttämättä ole mitään kovin suurta ulkopuolista panosta vaativaa, että se muutos lähtee tapahtumaan. Muutos on niissä ihmisissä ja perheenjäsenissä itsessään sisällä. Me todella olemme, minä en ole siivouspoliisi [nauraa]. Minä en ole tule tarkistamaan kenenkään kodin pölypintoja.

Sonja Hartikainen: Joo, tässä ei ehkä itekään pärjäisi siinä lajissa-

[Naurua]

Sonja Hartikainen: -tarkastuksen kohteenakaan.

Maarit Haatanen: Mehän haetaan semmosta riittävää suojaa, riittävää turvaa ja kuitenkin niin, että voidaan huomioida perheen omia arvoja ja näkemyksiä. Se on mun mielestä tärkeää ja tavallaan kohtuullisen pienilläkin muutoksilla ja asioilla voi saada hyvien muutoksien ketjun aikaan. Se voi olla ihan niitä arjen havaintoja perheestä. Jos vanhempi vaikka uupuu ja väsyy, lapsella on vaikka paljon NEPSY-haasteita tai vanhemmilla on omaa mielenterveyden haastetta, jaksamisen pulmia, sovittaa yhteen ikään kuin kaikkia niitä eri käyntejä joka paikassa ja omaa työelämää, taloudellista pulmaa, köyhyyttä, hyvin monenlaisia asioita.

Vaikka se mikä meitä eniten huolestuttaa olisi vaikka päihdeproblematiikka mikä taustalla on, mutta sitten se että sille perheelle voi olla se ensimmäinen merkityksellinen asia se, että vanhempi sais vaikka omaa jaksamista jotenkin sillä, että saadaan vahvistettua jotain muita toimijoita sen lapsen ympärille, niin että se vanhempi saa välillä vaikka huokaista. Ihan siis näillä asioilla jotenkin. Tai että lapsi saa vaikka ulkopuolisen tukihenkilön, jonka kanssa hän pystyy erilaisia ajatuksia jäsentämään ja käymään harrastuksissa, sillä tavalla saa semmosta osallisuutta elämäänsä. Niitten kautta pyritään kuitenkin sitä työtä aina rakentamaan.

Mutta kyllähän parhaita asioita on ne, kun jotenkin huomataan että siihen työskentelyyn sitoudutaan. Me tehhään sitä yhessä ja sit lähtee jotenkin ne hyvät asiat tapahtumaan tai tulee semmosia hyviä kokemuksia, asiat menee eteenpäin. Se ei ookaan niin toivotonta, perheelle tulee haaveita ja niitä haaveita lähetään toteuttamaan. Sit päästään ehkä jossain kohtaa siihen, että asiakkuus päästään päättämään tai lopettelemaan. Onhan ne niitä parhaita hetkiä, mitä työssä voi kohdata. Nimenomaan se, että me ei olla tehty sitä, vaan ne perheet on tehny sen itse. Se tuntuu vielä paremmalta.

Sonja Hartikainen: Kuvaatkin tuossa semmosta suurta onnistumista sekä perheelle että työntekijälle. Jos miettii, mitä kuvaatte, teillä on aika lailla paljon huomioita vaativa työ ja jossa joutuu käyttämään itseänsä ammattilaisena aika laajasti. Mikä saa teidät sitoutumaan siihen työhön?

Eveliina Eronen: Se mihin aikaisemmin viittasin, kun tässä ei ole oikeita vastauksia, niin jotenkin se työ on valtavan kiinnostavaa, valtavan haastavaa. Eikä monesta työstä sanota, että päivät ei oo samanlaisia, no ei tod. ole! Sieltä tulee kaikkea vastaan. Lasten ja perheiden kanssa työskentelyssä on niin paljon tunteita, ihan hyvässä ja välillä pahassakin. Se työ on niin kuin kaikki sateenkaaren värit. Siinä on niin monta ulottuvuutta ja se että se älyllisesti haastaa niin paljon. Se on äärettömän koukuttavaa.

Sonja Hartikainen: Jos kysyis teiltä, että työpäivä, jolloin olin onnellinen ja lähdin onnellisena töistä pois, mitä silloin tapahtui?

Eveliina Eronen: Sanoisin, että suurin osa päivistä viikossa on minulla sellaisia [nauraa].

Sonja Hartikainen: Vau! Huikeeta.

Maarit Haatanen: Ehkä ne erityisen onnelliset, miulle tuo suurinta iloa ehkä se, että on pystynyt olemaan pitkään samalla alueella töissä, pitkään samojen asiakkaitten kanssa. Sillä tavalla on tullu myöskin, että saa sen näkymän vähän pidemmälle ajalle. On hoitanut sekä äidin lastensuojeluasiaa että lapsenlasten suojeluasiaa ja sillä tavalla saanu nähä sen perheen tilannetta vähän ylisukupolvisestikin. Sitä kautta se, että siellä on ollu vaikeita hetkiä. Siel on ollu niitä hetkiä, että minua on vihattu ja pidetty perheen elämän pilaajana, mutta sitten on ollut hetkiä, että luottamus on jotenkin kuitenkin rakentunut ja on jouduttu tekemään vaikeita ratkaisuja. Välillä niistä ratkaisuista ei oo oltu samaa mieltä, mutta sitten on kuitenkin lopulta sen vaikeuden kautta päästy niissä asioissa eteenpäin ja hyviä asioita on lähtenyt rakentumaan. Sit huomaa sillä pitkällä juoksulla, että vitsit miten hienosti niistä asioista on kuitenkin muodostunut semmosta hyvää. Se, että perheet vaikka sen jälkeen kun asiakkuus on päättynytkin ottavat yhteyttä tai kertovat kuulumia, että mitä heille kuuluu nyt tai haluavat jotenkin yhteen vetää sitä historiaa, työskentelyjanaa, että miten se meni. Kyl se mun mielestä on se suola tai koukuttavuus myös siinä, että saa olla pitkään perheiden rinnalla, et se ei välttämättä ole mikään lyhyt tai ohimenevä palveluhetki.

Eveliina Eronen: Kyllä, siinä monesti ollaan asiakkaan rinnalla aika pitkäänkin ja välillä aika monta tuntia ihan viikossakin. Kyllähän semmoset huonommat päivät on sitten sellaisia, että kohtaat niitä vaikeita tunteita lapselta tai vanhemmilta. Sitä tunnekuormaa siinä työssä on, koska mennään sen henkilökohtaisen rajan sisäpuolelle ja elämä ei aina o oantanu parhaita korttejaan. Kyllä tuntuu semmonen tunnekuormalasti siinä niitten huonojen päivien jälkeen.

Mutta se mikä ehkä opiskelujen jälkeen alussa piti ihan opetella, miten se kuorma puretaan. Itelle se on sellainen asia kuin itkeminen. Eli kun mä oon vapaalla, työminän riisunut pois, niin vaikeimmat päivät purkautuu monesti semmosena itkuna, joku 10, 15 minuuttia. Ei siihen liityy ees semmosia tarkkoja ajatuksia ees, että mikä mua itkettää. Mä oon kokenut sen niin, että se on semmonen kuorma mikä on tullut siitä, koska sä oot empaattinen ihminen ja sä oot tutustunut niihin. Sä oot monesti pahoillasi tai sä et voi olla liikuttumatta siinä työssä, vaikka se et siinä hetkessä monesti niitä tunteita voi millään tavalla näyttää. Se on se itku, joka sitten puhdistaa ja sit se on ohi. Sit mä nukun yöni hyvin ja palaan seuraavana päivänä töihin. Mut niitä on erilaisia tapoja!

Maarit Haatanen: Kyllä, ja onhan ne tunteet käsiteltävä. Useinhan siinä on se, että jotenkin kokee itekin sitä epätoivoa, kun ei osaa välttämättä auttaa tai tuntuu pahalta asiakkaitten puolesta, niitten lasten, niitten vanhempien puolesta, kun näkee et he on kuitenkin yrittäny paljon ja tulee siitä huolimatta vaikka epäonnistumisia vastaan. Kyllähän hyvin monenlaiset tunnekokemukset mukaan tarttuu ja lähtee. Mutta on tosi tärkeää, että niitä pystyy jotenkin purkamaan ja jäsentämään itsellensä. Itku on puhdistavaa. Oli se sitten toiselle taas fyysistä tekemistä ja ajatusten jäsentämistä, mitä kenellekin, puutarhan hoitoa, mutta kuitenkin, että sitä saa jotenkin purettua myöskin poikkeen.

Kyllähän meidän työssä ehdottomasti parasti se, että me ei tehdä ikinä sitä työtä yksin. Ei olla yksin, meillä on se tiimi ja oma työpari ja työkaveri siinä, joka on myöskin jakamassa niitä tunteita ja kokemuksia. Niitä ei tarvii liian raskaasti kantaa harteillaan.

Sonja Hartikainen: Kuulostaa siltä, että mulla on ollut tänään kunnia istua kahden työhönsä paljon panostavan, tuntemaan uskaltavan ja asiakkaita arvostavan asiantuntijan äärellä. Kiitos teille tästä tän päivän vierailusta.

Eveliina Eronen: Kiitos.

Maarit Haatanen: Kiitos.

[Lapsen naurua].

somejako