[lapsen naurua]

Sonja Hartikainen: Tervetuloa kuuntelemaan Siun soten Perheen pyörteissä -podcast-sarjaa. Olen lapsiperhepalveluiden johtava sosiaalityöntekijä ja perhekeskuskoordinaattori Sonja Hartikainen. Toimin tämän podcastin juontajana.

Käsittelen tässä podcastissa perheiden arkea koskettavia teemoja vaihtuvien sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten sekä muiden perhekeskustoimijoiden kanssa. Lämpimästi tervetuloa mukaan.

Lasten ja nuorten kokema seksuaalinen häirintä on noussut tänä vuonna muun muassa lapsille ja nuorille toteutetun kouluterveyskyselyn sekä maakunnassa nuorille osoitettujen muitten kyselyitten kautta ajankohtaiseksi puheenaiheeksi. Siitä syystä tänään keskustellaan tässä podcastissa seksuaalikasvatuksesta ja lasten ja nuorten turvataidoista. Tästä meijän kanssa on saapunu keskustelemaan auktorisoitu seksuaalikasvattaja Saara.

Saara Sahlstén: Oikein mukava olla täällä.

Sonja Hartikainen: Hienoa, että oot aukasemassa tätä teemaa, joka on itse asiassa aika monelle kuulijalle ehkä vähän vieraampi aihe sillä perusteella, mitä tuolta työkentältä kuullaan. Lasten ja nuorten turvataitoihin liittyvät asiat ja seksuaalikasvatukseen liittyvät asiat on sellaisia, jotka on viime aikoina tosiaan puhuttanu aika paljon lasten ja nuorten kanssa toimivia työntekijöitä ja lisäksi vanhempia. Tänään sitten toivotaan, että voisit meijän kanssa vähän aukasta tätä aihetta. Oon kuullu, et sie oot koulutukseltasi alun perin opettaja, ni mikä on saanu opettajan ammatista siirtymään seksuaalikasvatuksen saralle?

Saara Sahlstén: Se oikein hyvä kysymys. En todellakaan tienny silloin, ku opiskelin täällä Joensuussa opettajaks, erityisopettajaksi ja sitten erityisluokanopettajaksi ja luokanopettajaks siinä samalla, niin en todellakaan osannu arvata, että tuun pian olemaan seksologian ammattilainen ja perehtymään siihen lisää.

Elikkä ihan se on lähteny omasta havainnoista sieltä alakoulun arjesta. Kerkesin valmistumisen jälkeen työskennellä yläkoulussa maahanmuuttajien kanssa ja esiopettajana useammassa yksikössä. Ja sitte alakoulussa laaja-alaisena erityisopettajana.

Ja huomasin, että yksi teema, mikä nousee ilmiönä aika usein koulussa, on kaikki tämmönen seksuaalisuuteen liittyvä tosi normaali siis. Sehän on kaikki hyvin normaalia, että lapsia kiinnostaa seksuaalisuus. Aikuisten seksiä vaikka välkällä imitoidaan seksiä tai kiinnostaa huudella sellaisia juttuja, mitä on kuultu jostaki. Et hei, ootko jo saanu ja onkohan tuo nussinu, jollekin alkuluokkalaisille. Mitkä on kaikki ihan sinänsä normaalia kehityksen osa-alueita. Mutta et silloin kun ne on tuollee ajankohtaisia, ni ois hirmu hyvä, et opettajat osais vähän niinku pysähtyä niihin. Et sillohan ne kiinnostaa, ne on hedelmällisiä keskustelun vaiheita sillon.

Mut huomasin, että meillä vaikka oppilashuoltoryhmissä usein oli joku tämmönen teema käsillä. Ja vaikka koulussa on hirmu monen asiaan hyviä käytänteitä, et kuinka me ohjataan ja kuinka puututaan ja kuinka yleensä on tehty. Niin huomasin, että vaikka on moniammatillinen ryhmä, et on koulupsykologi, kuraattori, terkkari, erityisopettaja, luokanopettaja, ni kaikki nää oli aina vähän sellasia, et me ei oikein tiedetä, et mikä on hyvä tapa suhtautua. Joten perinteisesti sitten ehkä vähän sivuutetaan tai rangaistaan. Mut monesti ei sitäkään, vaan yritetään sivuuttaa ja ohittaa ja toivottaa, että palattaan näihin sit myöhemmin ja jospa se kuhina laantuu.

Ja sit aloin vähän havahtua siihen aiheeseen, että itse asiassa, että meillähän ei tuu siis opettajankoulutuksessa mitään ikävä kyllä lasten seksuaalisesta kehityksestä. Tai sen normaalin kasvun tukemisesta. Tai myös sitte tosiaan kyllähän nää kaikki turvataidot ja muutki ois ihan aika olennainen osa tuoda sillee läpileikkaavasti koulun osana. Ja ne kuuluu opetussuunnitelmaan ihan itsestäänselvästi. Mut et se on jännä juttu, et se puuttuu kaikista Suomen opettajankoulutusten opetussuunnitelmista.

Sonja Hartikainen: Aika merkittävä huomio itse asiassa. Ja nyt kun mietin meiän sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoitten kenttää, niin toki monella voi olla vähän kiinnostuneisuudestakin liittyen tai liittyen siihen, miten paljo on hakenu lisäopintoja, ni jonkun verran kokemusta. Mutta välttämättä ei ehkä tule sitten tuki välttämättä oppilashuollostakaan aina juuri näihin teemoihin suoraan.

Saara Sahlstén: Niin. Et vaikka tosta oppilashuollon perusjengistä ainut, keitten koulutukseen kuuluu seksuaaliterveyden asiat, on terveydenhoitajat. Ja sinne se ilman muuta kuuluu heille, se on päivänselvä asia. Mutta se tulokulma on aika erilainen, ku sitte taas nimenomaan vaikka ne luokanopettajat tai muut opettajat tai kouluhenkilöstö, jotka on lasten kaa päivittäin tekemissä. Kun niitä tilanteitahan tulee arjessa, puheissa, jostakin mitä on nähty vaikka somesta. Niihin ois hirmu hyvä osata silloin pysähtyä, jutella. Poistaa lasten huolia ja samalla tavalla antaa asiallista tietoa. Että terkkarithan usein on, he pitää vaikka tämmösen murrosikätunnin vitosella. Tai yläkoulun puolella sitten enemmän tulee ehkäisyasioita. Mut se on tosi kapea, mitä terkkarit yleensä pystyy siinä arjessa olemaan mukana.

Sonja Hartikainen: Ja kouluterveydenhuoltoon varmaan liittyy, niinku muuhunkin oppilashuoltoon myös paljon lakisääteistä tai muuhun vievää velvoitetta, joka sitten varmaan jättää aika kapeeksi sen mahdollisuuden vastata näihin asioihin. Mitä se lapsen seksuaalisuus, miten se näyttäytyy siellä koulussa? Mitä se lapsen seksuaalisuus itse asiassa on?

Saara Sahlstén: Tää on toki laaja kysymys. Mut että jos yrittää silleen tiivistää. No ensinnäkin just tälläsiä, mitä sanoin tuossa äsken, et miten voi tulla siellä alakouluvaiheessa se kiinnostus seksuaalisiin asioihin nousee siellä puheissa esille. Mut usein itse asiassa saattaa noustaki enemmän jo varhaisemmassa vaiheessa.

On lapsen kehitystehtävä pienestä asti tutustua ihmiskehoon ja olla siitä kiinnostunu. Ja yleensä just se ero siinä seksuaalisessa kehityksessä, mikä on alle kouluikäisenä verrattuna koululaisiin on, et alle kouluikäiset on hyvin jotenkin luonnostaan uteliaita. Spontaanisti vaikka tutkivat omaa kehoaan. Niinku pienestä asti heidän kuuluuki tehä se.

Et he löytää kaikki kehon paikat pikkuhiljaa, he löytää kädet, nenän, pippelin, pimpin, kainalot, ihan kaikki. Ja lapsillehan ne kaikki on samanarvosia asioita, vastasyntyneelle. Et ei vastasyntynyt osaa ajatella, et joku kehonosa on jotenki yksityisempi tai sitä ei oo tapana näyttää muille. Vastasyntynyt hyväksyy ittensä täysin ja myös kaikki kehon toiminnot. Eihän pikkulapsi osaa häpeillä vaikka omaa kakkaamistaan tai pissaamistaan tai mitään muita kehon luonnollisia toimintoja. Mut sit se semmonen häpeä opitaan hyvin äkkiä vuorovaikutuksessa.

Sonja Hartikainen: Mistä se opitaan?

Saara Sahlstén: No just siitä, että lapsethan huomaa. Ne on niin mahottoman taitavia imemään niistä arjen spontaaneista tilanteista, et miten ympärillä olevat ihmiset, etenkin ne lähimmät aikuiset ja vaikka ammattikasvattajatkin, et miten suhtaudutaan. Kun mehän nykysin hirveesti sanotetaan pienille lapsille asioita arjen toimintoihin liittyen. Että nyt vaikka pestään kädet, että ei sitten mee pöpöjä ruoan mukana. Tai nyt laitetaan tähän jalkaan tämä sukka ja nämä tässä on varpaat ja kynnet. Me sanotetaan hirveesti asioita, mikä antaa lapselle sanoja.

Mut sit jännästi me vaietaan monesti, ku tullaan vaikka sukuelinalueelle. Että saatetaan puhua yleisesti vaan, että nyt pestään peppu. Ihan niinku kaikki alapäässä olisi peppua. Joka ei sinänsä oo mitenkään, kukaan ei tee sitä silleen, ei tietoisesti halua luoda semmosta, että jotenki vaikka sukuelimiä, pimppiä ja pippeliä ei vois mainita. Mut se on se, mihin me on totuttu. Et jotenkin me toistetaan sitä samaa, et näistä ei oo ehkä tapana puhua.

Mutta lapsille tämä pieni tavallaan malli onkin aika merkittävä. Koska sitten myöhemmin helposti ne aiheet on just niitä, mitkä koetaanki häpeällisiksi, jotenkin noloiksi tai sellaista. Eihän näistä saa puhua. Ja siksihän ne jossain vaiheessa yleensä tulee se semmonen kuhinavaihe. Että kaikki lapset ei käytä muita sanoja ku pissaa, kakkaa, kaikki on sitä alapääjuttua. Ja se voi aika paljon ärsyttää ja turhauttaa. Ja sit jos he huomaa, et aikuiset siitä vähä hermostuu, et nyt nyt nyt, ei tuollasta, ni sehä on oikein niinku bensaa liekkeihin. Että sehän on suorastaan ihanaa, ku saa sen reaktion aikuisista.

Sonja Hartikainen: Nyt etenkin sanon, kun kerran kielsit tai esimerkilläsi näytit, ettei sovia sanoa.

Saara Sahlstén: Kyllä. Eli vastaavasti, et sitten taas, jos pienestä asti on luontevissa tilanteissa ihan pikkulapsesta lähtien alettu nimetä kehon osia, puhua niistä. Samalla opetetaan niitä sopivia tapoja. Että ne tulee hyvin varhasessa vaiheessa, että halutaan viestiä lapselle se, että hei kaikki sinun kehossa on tosi oikeanlaista. Kaikki kehon toiminnot on normaaleja. Ei tehä isoa numeroa pissaamiseen ja kakkaamiseen liittyvistä asioista. Et ne on kaikki normaaleja, hyviä juttuja. Sinun kehossa on kaikki just niinku pitääki. Ni se on tavallaan se tärkein, mikä lapsen pitäs oppia.

Mut samalla saahaan ne sanat ja aikuiselta se malli, että näistä asioista on lupa puhua. Niin silloin myös myöhemmin siinä vaiheessa, ku tullaan vaikka lähemmäs kouluikää, ja jos vaikka tulis joku, esim. että kouluikäisellä, ekaluokkalaisella lapsella oli punkki pippelissä. Ni hän oli aivan valtavan häpeissään, että hän ei ollu kehannu kellekään kertoo siitä koulussa. Se oli tapahtunu ilmeisesti kouluaamuna tai jotenkin näin, et se oli kerenny koko päivän jo olla. Lapsi ei ollu kehannu kertoo kellekään koulussa. Ja sitte kotiin tultua oli aika pahaks päässy se purema-alue ja että oli toki kerenny pitkään punkki siinä olla. Äiti oli ihmetelly, et oisit kertonu jollekki. Et oisit sanonu opettajalle tai menny terkkarille. En missään nimessä ja et saa sinänsä kertoo missään nimessä kellekään. Et se häpeä on niin suuri liittyen asioihin, mistä me ei oo koskaan puhuttu tai mitä ei oo mainittu.

Eli toki jo pienille lapsille ja he ymmärtää sen hyvin, että on yksityisempiä asioita, mistä ei oo tapana puhua kaikkien kanssa. Mut voi pienestä asti opettaa, että kotona tai muuten tuttujen, läheisten aikuisten kanssa aina voi puhua ja kannattaa sanoa se ääneen, jos on joku vaikka huoli tai jotakin mielen päällä. Et se on tosi tärkeä pohja myöhempään vaiheeseen.

Sonja Hartikainen: Eli vanhempien ja ammattilaisten kannattas rohkeammin tarttua näihin teemoihin, jotka nyt sitten jää ehkä sanomattoman taakse tässä vaiheessa. Kuvasit tuossa, että alle kouluikäiset lapset on varsin rohkeita ja suhtautuu luontevasti vielä tähän omaan kehoonsa. Mut mites sitten kouluikäiset lapset? Millaista on kouluikäisen lapsen seksuaalisuus?

Saara Sahlstén: Monesti tosiaan siinä ehkä eskarivaiheessa tai kouluiän alkuvuosina, et toki kehitysvaiheet voi vähän vaihdella yksilöllisesti. Mutta usein se pikkulapsivaiheen hyvin utelias vaihe menee semmosen, kutsutaan vähän niinkuku epävarmuusvaihe enemmän. Jollon se sama lapsi, joka aiemmin ois hyppiny vaikka trampalla onnessaan, että äiti kato ja kaikki kattokaa ja hän haluu olla huomion keskipisteenä. Niin yhtäkkiä se sama lapsi onki siellä koululuokassa sillä lailla, et voi ku kukaan ei vaan kattos minua ja ihan kauheeta, jos tarviis mennä vaikka luokan eteen. Ja että voiku on noloa. Joka on kaikki ihan tosi normaalia ja luonnollista.

Että siinä vaiheessa tulee se, että se lapsen seksuaalinen kehitysvaihe tavallaan kääntyy vähän sisäänpäin se hänen oma itsetutkiskelu. Et usein vertaillaan paljon toisiin. Kavereitten mielipiteet on tärkeitä. Saattaa olla niin, että lapsi miettii tosi paljon sitä, et olenko normaali, oonko oikeenlainen, kelpaanko. Vaikka sitä ei ulospäin välttämättä näkisikään. Ja se on ihan täysin luonnollinen ja tärkeä vaihe, että se epävarmuuden vaihe kertoo myös siitä, et lapsi ei oo vielä valmis esimerkiks intiimeihin seksuaalisiin tekoihin toisten kanssa. Että toivos, että lapsi malttas käy kaikessa rauhassa kasvaa, kypsyä. Ymmärtäs sen, että ei oo kiire. Vaikka joku ikätoveri ois eri vaiheissa ja hänellä ois vaikka ajankohtaista seurustelu. Niin että jos itestä tuntuu, että ei oo vielä ite siinä vaiheessa, ni ymmärtäs, että jokaisen vaiheet ja kehitys etenee omaa vauhtia.

Ja vast sit ku tulee semmonen, sitä kututaa kolmas vaihe, rohkaistumisen vaihe, että siinä vaiheessa toivon mukaan ois jo niin paljon hyvää tietotaitoa, mitä seksuaalikasvatus mm. antaa niitä eväitä. Et sitte pystys tekemään itelleen hyviä valintoja, ku on siinä rohkaistumisen vaiheessa. Et hei, nyt jotenki haluisin saaha vaikka seurustella. Tai haluisin päästä pussailemaan jonku kanssa tai muuta. Et tulee itsestä nouseva halu, että se on kivaa. Eikä niin, et se tuntuu tulevan ympäriltä joku paine, et näin pitäs tehä.

Sonja Hartikainen: Pystyisit sie Saara vähän aukasemaan tuota seksuaalikasvatus-termiä, joka ei välttämättä oo kaikille ihan tuttu?

Saara Sahlstén: Joo. Nimenomaan ennenhän on puhuttu vaikka seksuaalivalistuksesta. Monelle tän päivän vanhemmalle tulee mieleen koulun seksuaalivalistuksesta tai -kasvatuksesta lähinnä ehkä vähän kielteinenki tulokulma.

Sonja Hartikainen: Siinä jo sana itsessään, valistus ja kasvatus, on aika erilainen.

Saara Sahlstén: Just näin. Et tuntuu, et moni on jälkikäteen sitä sanonu, et tuntuu, että se on ollu vähä semmosta pelottelevaa. Et on puhuttu vaikka seksitaudeista. Ja sit on saattanu olla aika iso huoli lähinnä, että voiko mopon selästä tarttua joku seksitauti tai voiko uimahallin saunassa käydä. Ei oo millään lailla tarkotus eikä hyvä, että seksuaalikasvatus lisää pelkoja tai huolia, vaan päinvastoin. Eli se, miten nykyisin ajatellaan seksuaalikasvatus, ihan vaikka eurooppalaisten standardien mukaan, mikä on myös tänhetkinen esim. THL:n suositus. Niin ehdottomasti tavoitteena on antaa hyviä eväitä elämään niin, että yksilöllä itsellään ois hyvä olla omissa nahoissaan, hyvä olla ihmissuhteissaan. Pystys nauttimaan niistä. Ja sit toki siinä samalla tulee se riskien ennaltaehkäisy. Et toivotaan, että silloin just pystyy tekemään itelle hyviä valintoja, kun on tietotaitoa ja osaa kunnioittaa itseään ja kuunnella itseään ja samalla kunnioittaa muita.

Sonja Hartikainen: Mitä ajattelet siitä, kun kuvasit tuossa, että seksuaalikasvatuksen tai ylipäätään tän teeman käsittelyn taidot jää ehkä vähän kaposeks meillä ammattilaisillaki omassa koulutuksessa. Niin kenen tehtävä tämän kasvatuksen toteuttaminen sit siellä arjessa olis? Tai minkälaisia vahvistavia asioita vois sitten työntekijä esimerkiks tai ammattilainen toimiessaan siinä lapsen ja nuoren rinnalla, mistä sitä tietoa saa? Tai mistä sen rohkeuden saa, että pääsen käsittelemään teemaa tai uskallan aukasta sen?

Saara Sahlstén: Missään nimessä ei piä olla itelleen siitä armoton, jos tuntuu, että tää on itelle vaikee teema. Että sehän johtuu vaan siitä, et meillä harvalla on itsellämme kokemusta luontevasta seksuaalikasvatuksesta. Tai luontevasta puhetavasta vaikka omassa kodissa, et ois puhuttu vaikka luontevasti kuukautisista. Tai vitsailtu pissakakkajuttuja myös vaikka vanhempien kanssa. Jolloin se poistaa siitä sitä stigmaa ympäriltä tai sitä, et usein ne jutut ei oo kovin rouheita, kun ne on arkipäiväisiä ollu jo kotona. Usein sitä kuhinaa tarvii olla paljon vähemmän koulussa tai muualla, kun niistä on voitu puhua ihan oikeasti ja vaikka nauraa niille. Eli sekä vanhempina että ammattilaisina auttaa valtavasti se, että ku vähänki perehtyy asiaan.

Edelleen joskus seksuaalikasvatus saatetaan ymmärtää vähän väärin, koska meillä helposti siitä seksuaalisuus-sanasta tulee mieleen seksi. Ja ajatellaan, että voi kamala, et ei kai nyt pienille lapsille tällästä. Seksi ei kuulukaan, aikuisten seksi, sinänsä lapsille. Vaan seksuaalisuus on tosi paljon laajempi kokonaisvaltainen ihmisen tapa olla oma itsensä. Ja se keho, tunteet, jotenki se nimenomaan, miten me voidaan omassa kehossa. Se perusta muodostuu valtavan varhaisessa vaiheessa.

Elikkä vaikka se pikkulapsen seksuaalisuus on ihan erilaista kuin nuoren tai aikuisen, niin se tavallaan koko myöhemmän elämän seksuaalisuuden perusta luodaan siellä lapsuudessa. Eli valtavasti auttaa vanhempana pienikin perehtyminen siihen, että ei tarvii opiskella alan ammattilaiseks, vaan ihan lukea vaikka Väestöliiton verkkosivuilta vähäsen lapsi ja seksuaalisuus –teemasta.

Materiaalia ja tietoa on ihan valtavasti nykyisin jo saatavilla. Se auttaa ymmärtämään sen, että okei, et tässä ei oo kyseessä mikään liian varhainen tietoa lapsille. Vaan nimenomaan ikätasoisesti alusta asti puhutaan, annetaan malleja, miten voi puhua. Ja ne kulkee siinä koko ajan lapsen kasvaessa mukana.

Mitä aiemmin sen pohjan ja perustan luo ja saa helpon puheyhteyden varhaislapsuudessa, niin sitä helpompi siihen on myöhemmin jatkaa päälle. Et siihen minä törmään tosi usein, ku pidän vaikka vanhempainiltoja. Hyvin moni vanhempi ehkä ajattelee, taas kerran ei mitenkään syyllistäen, vaan niin vaan, että siihen me on totuttu ja kasvettu. Että hyvin moni vanhempi ajattelee, et joo, että meilläkin murrosikä alkaa lähestyä, et nyt alkaa olla ajankohtaisia nämä seksuaalisuuden aiheet. Et me irrotetaan seksuaalisuus helposti ihan muusta elämästä irralleen, et se on joku laatikko, joka avataan sitten murrosiän paikkeilla.

Mut ku sehän on meissä läsnä ja mukana ihan alusta asti. Niin sen jotenki tiedostaminen, että semmoset arjen spontaanit tilanteet on tosi merkityksellisiä. Et vaikka ne on pieniä hetkiä, mut et minkälaista suhtautumista välitetään siinä hetkessä, kun lapsi vaikka ex tempore haluaa juosta vaikka ympäriinsä nakuna ku tulee vaikka sukulaiset kylään ja pyllistellä jonkun naama eessä. Ja oikein selvästi kahta enemmän menee tekemään sitä kun joku on vähän sillee, et ääh, nyt pois sieltä. Niin tavallan, et miten me suhtaudutaan siihen. Totta kai onhan asiallista siinä vaiheessa korjata tilanne. Että hei hei hei, että sul on aivan mahtava peppu ja ihan huippu oot kaikin puolin, mut että yleensä ku on muita paikalla, ni on tapana pitää ainaki housut jalassa. Että ihan jo sillä, että se siun pippeli ja peppu niin ne on herkkiä paikkoja, että ne ei tykkää liasta ja näin. Että sen voi kertoo lapselle, ohjeistaa.

Mutta kannattaa olla aina ku on intiimeistä jutuista niin vähän niinku silkkihansikkaat kädessä. Et koskaan ei jäis lapselle semmonen olo, että hän on jotenki ällöttävää tai hänen vaikka sukuelimet on jotenki ällöttäviä. Että se ohjeistus tulis hyvin lempeesti. Mut ilman muuta pitää opettaa sopivaisuustapoja, se kuuluu elämään. Mut että on paljon helpompi, kun on myös se salliva. Joku vaikka, et hei, et omaa pippeliä saa tosiaan tutkia ilman muuta. Et siihen hyvä paikka on vaikka kylvyssä tai saunassa tai omassa sängyssä. Et omassa rauhassa. Ni ilman muuta, et kannattaa luoda se, että samalla ku ohjaa, että nyt tää ei oo nse oikee paikka, ni osoittaa, että mikäs taas on.

Sonja Hartikainen: Mutta tuo siun kuvaus kyllä varmaan saa aika monen, itsekin tunnistan tuommosta toimintaa aikuisena, että on helpompi kieltää tai jotenkin tehdä siitä jyrkkä ei. Tai osoittaa, että nyt äkkiä housut jalkaan tai älä toi noin, vaan ennemmin ku antaa siihen tilanteeseen sitä ymmärtävää otetta, mistä sie puhuit nytten. Ja tietysti jokainen on varmasti meistä sen oman aikakautensa tuote. Ja tällä hetkellä kasvattajana ja aikuisena, vanhempana toimivat henkilöt on varmaan saanu juuri kuvaamaslaisen kasvatuksen pääosin. Vaikka ei ehkä ihan jokaista yksilöä se koskekaan.

Mitä sie ajattelet siitä, että millaisia turvataitoja aikuisten pitäs pystyy lapsille ja nuorille opettamaan? Ne on aika paljon nytten keskustelussa juuriki tästä syystä, et tiedetään, et on helppo tuottaa monia reittejä lähestymisiä lapsia ja nuoria kohtaan. Ja lapset ja nuoret ihan luonnostaan ja tietysti sallitustakin liikkuu erilaisissa ympäristöissä. Niin tuolla ulkona, kotien ulkopuolella, mut vaikka verkkoympäristöissä myös. Mitä turvataitojen suhteen pitäs kasvattavana aikuisena, olipa ammattilainen tai vanhempi, huomioida?

Saara Sahlstén: Oikein hyvä kysymys ja taas laaja. Ehkä sanon sen vielä tuohon, että helposti varmaan tän päivän vanhemmilla voi olla aika tuskallinenki olo siitä, että on tosi paljon uutisointeja vaikka seksuaalirikoksiin liittyen. Tai just tähän digitaalisen häirinnän lisääntymiseen. Ja #metoo:n jälkeen myös alalta ku alalta on vähän alkanu nousta erilaisia seksuaalisen häirinnän kohuja. Niin helposti voi tulla aika ehkä turvaton olo, että apua, että minkälaiseen maailmaan minä olen lapseni laittamassa.

Ja hyvä toki tietää, että sinänsähän vaikka seksuaalirikosten määrä tai seksuaalinen häirintä ei oo lisääntyny vaikka viime vuosikymmeninä, vaan jopa päinvastoin pikkusen vähentyny. Mutta et se vaan, et siitä uutisoidaan paljon enemmän ja myös tunnistetaan paremmin. Mikä on sinänsä oikein positiivinen asia. Niin se voi vähän huijata sitä mielikuvaa. Mutta et on hyvä ja aina haluaisin vanhemmille ite sitä puolta, et ei oo tarkotus, että kun me keskustellaan näistä aiheista, niin tuska lisääntyy. Vaan päinvastoin tulee sellainen tunne, että just tälläsellä, että me tuodaan arkeen mukaan tätä puheyhteyttä, ni se on jo ihan valtavan iso turvataito, millä me lisätään lasten suojelua.

Turvataidot on ihan itsestäänselvä seksuaalikasvatuksen osa-alue. Ja siinäkin helposti minusta on vähän vaarana se, et tulee vähän semmonen huolipuheen sävy siihen. Et nyt opetellaan turvataitoja. Vanhemmalla on vaikka joku, on just lukenu jonku inhottava uutisen seksuaalirikoksista, jotka on kohdistunu alaikäisiin. Niin voi olla semmonen pelkotila päällä ja sit haluais varjella omia lapsiaan. Mutta hyvä huomata, että paljon paremman perustan ja suojan saa sillä, et on nimenomaan se vahva myönteinen pohja. Elikkä että kun on ollu semmonen turvallinen puheyhteys ja fiilis, et aikuiset auttaa eikä esimerkiks rankaise.

Jos oisit vaikka koulussa piirtäny liitutaululle ison pilluauringon, niin edelleen on hyvin vahva tapa se, että vain rangaistaan ja asia jää siihen. Ja sitten kun se sama lapsi sais vaikka jossain some-kanavassaan jotaki, tulis joku uus tyyppi. Ensin vaikuttas kivalta, alkais jutustella siellä, viestitellä. Ja sitte se kehittys se kivan olonen keskustelu vaikka niin, että se sama lapsi saaki yhtäkkiä seksuaalissävytteisiä viestejä ja ne voi vähä ahistaa. Mutta se toinen voi olla tosi taitava vaikka jatkamaan sitä keskustelua ja houkuttelemaan. Uskaltaako se sama lapsi mennä kertomaan sille aikuiselle tai opettajalle, joka on just vaikka pelkästään rankaissu siitä pilluauringosta?

Sonja Hartikainen: Hyvin herättelevä esimerkki siun puheessa muuten tämä.

Saara Sahlstén: Niin tavallaan tällä lailla. Et totta kai me taas voijaan osoittaa se, et hei, et ei oo asiallista piirtää tämmösiä juttuja. Mut on hyvä puhua siitä sillä lailla, et eihän näissä itessään, ei oo mitään väärää, että kiinnostaa vaikka ihmisyys, seksuaalisuus. Että hei, et täähän on selvästi aihe, mistä meijän kannattaa jutella yhessä täällä koulussa. Et uskaltaa pysähtyä niihin ja samalla korostaa aina sitä, et hei, jos te saatte vaikka, kysyttäs sitä, että onko joku saanu joskus vaikka jotakin outoja viestejä. Tuua niitä aina silloin tällöin esille.

Samalla lailla kun me ollaan muutenkin kiinnostuneita vaikka siitä, että miten koulussa meni. Ni aina kysytään välillä, että missä some-kanavissa oot nyt ollu ja mitä oot vaikka kattonu Youtubesta, minkälaisia videoita. Ja olla vaan kiinnostuneita. Ja sit aina korostaa sitä, et hei, mut tiijäthä, että aina sit jos tulee jotakin, mikä on vähän jotenki hämmentävää tai outoa vastaan, et ihan varmaan tulee sellasia vastaan. Et netissä on niin paljon kaikkea puppua. Ja ihan hirveesti aikuisille tarkoitettuja materiaaleja.

Että ennemmin sanoo, olettaa niin päin, että hei tulee varmasti tulemaan aina joskus vastaan, ni tiijäthä, että aina voit tulla sanomaan minulle vanhempana tai voit sanoa opelle. Että kannattaa korostaa sitä, että me ei näistä asioista sit hei ikinä suututa eikä rangaista. Koska lapset on niin fiksuja, että just ne yksittäiset tilanteet on siks niin merkityksellisiä. Että jos he joutuu vähän pelkäämään sitä, et heille on suututtu, niin ei kukaan fiksu ihminen halua, että hänelle suututa. Ei sillon tee mieli kertoo.

Sonja Hartikainen: Niin, tilanteen väistää siinä tapauksessa tai piilottaa.

Saara Sahlstén: Niin. Sillä lailla turvataitoja haluaisin korostaa just sitä, että luottaa siihen, että kun me opetetaan pienestä asti lapset kunnioittamaan itseään, niin silloin myös sitä, mitä rakastaa ja arvostaa, ni haluaa kunnioittaa ja pitää siitä hyvää huolta ja suojella sitä. Ymmärtää, että ei minua saa kukaan satuttaa. Tai ei minua kukaan koskea ikävästi, ku näitä on pienestä asti tavallaan tuotu esille. Että läheisyys on tarkoitus olla aina nautinnollista ja kivaa.

Ja jos jotakin vaikka ahistaa halata, ni ei sinun tarvii koskaan halata, jos ei tunnu hyvältä. Et luotat vaan siihen, miltä sinusta tuntuu. Niin ne on jo tosi tärkeä turvataitojen se perusta, mikä luodaan nimenomaan siellä varhaisvuosina. Ja sitte seuraava tärkeä vaihe on tuo, kun lapset oppii vaikka lukemaan ja kirjoittamaan ja alkavat saada älylaitteita. Ni siinä vaiheessahan he pystyy paljon omatoimisemmin sekä itse ettimään monenlaisia kanavia ja tietoja, josta iso osa voi olla myös kaikkea ei mitenkään erityisen laadukasta sisältöä. Ja se ei sinänsä oo mitenkään vaarallista.

Mut et siinä vaiheessa on tosi tärkee, että me neuvotaan ja ollaan tosi kiinnostuneita olemaan mukana siinä, että kuinka lapsi käyttää vaikka omaa puhelintaan tai mitä some-kanavia käyttää. Että tasaisin välein kysytään ja vahvistetaan koko ajan sitä, että aina hei tiijäthä et saat jutella, et me ei suututa. Et miusta näissä asioissa kannattaa olla tosi tarkkana siinä, että yrittää pitää huolta siitä keskusteluyhteydestä. Et sitte toki on konkreettisia kaikkia toimintaohjeita paljonki, mitä lapsille voi sitte iha opettaa jo aika pienenä.

Sonja Hartikainen: Onko olemassa joku perus-abc, minkä voisi painaa mieleensä vaikka tässä kuunnellessaan tätä podcastia?

Saara Sahlstén: Joo. Esim. tämmönen kolmen kohdan sääntö. Että lapsille ois hyvä painottaa sitä just, niinku äsken sanoin, että kaikki läheisyys ja kosketus kuuluu tuntua hyvältä. Ja jos joku vaikka kosketus tuntuu sinusta pahalta, et enää halua olla jossain vaikka painileikissäki. Et jos se tuntuu pahalta, ni aina kannattaa sanoa ei ja lähtee pois. Et lapsille voi opettaa hyvin yksinkertaisen kolmen kohdan säännön. Että jos joku tilanne tuntuu pahalta, sano napakasti ei. Sitten lähde pois siitä tilanteesta ja kerro tutulle aikuiselle. Että toki tää tässä nyt hyvin yksinkertaisesti ja lyhyesti kerrottuna.

Mutta et siihen voi vaikka pohjalle ottaa, on olemassa vaikka hyviä esim. turvataitokasvatuksen materiaali, mikä on ihan pdf:nä ladattavissa kaikille verkossa. Esim. ammattikasvattajia ajatellen siinä on valtavasti valmiita hyviä kuvia ja esimerkkitilanteita. Että lasten kaa voi miettiä sitä, että kosketushan ja läheisyys tuntuu erilaiselta vaikka eri ihmisten kanssa. Et voi olla kivaa olla vaikka oman vanhemman ja vaikka tutun päiväkodin opettajan tai oman isovanhemman sylissä. Mut sitte haluaisitko olla vaikka tuon naapurin sedän sylissä. Ja vois olla et no en missään nimessä. Tai kuka saa koskettaa vaikka sinun hiuksia.

Tällä tavalla, et huomataan se, että sama juttu ei ookkaa kivaa aina. Tai että joskus voi olla kivaa vaikka halata kaverin kaa, mut ei lähellekään kaikki tykkää halaamisesta. Et se puhuttaa niitä auki, että se ei tarkota, et se kaveri ei vaikka tykkää sinusta, mut on hyvä kysyä, että saanko halata tai haluatko halata. Et opitaan pienestä asti kunnioittamaan sitä tavallaan toisen rajaa ja myös omaa rajaa. Että jos niistä ei oo koskaan puhuttu, niin lapsen voi olla hyvin vaikee ite tunnistaa sitä esim. murrosikäisenä tai nuorena.

Jos on vaikka ensimmäistä kertaa tilanteita, että oisit vaikka ollu ihastunu johonki vaikka luokan poikaan. Ootte päässy vaikka johonkin juhliin yhessä. Ja sit onki semmonen tilanne, mistä oisit vaikka vähän päiväunissas haaveillu. Et oiski aika jännää, jos oltas yhdessä jossain vaikka siellä kaverin yläkerran huoneessa. Ja entäs jos me päästäis pussailemaan. Ja se tilanne vaikka ois. Mut siinä tilanteessa voiki tuntui yhtäkkiä, et nyt tää jotenki onki ahistavaa tai tää meneeki jotenki liian äkkiä tai en tykkää tuosta. Toinen maistuu valkosipulille ja kädetki on hikiset. Niin siinä tilanteessa tarvii tosi paljon rohkeutta ja sitä tietoa, et uskaltaa epävarmana keskenkasvusena ihmisenä olla vaikka sillee, et hei. Itse asiassa hei, tehään nyt jotain muuta. Et lähetäänkö takas tuonna alas noitten muitten kaa.

Et uskaltaa tavallaan kunnioittaa omaa rajaansa ja sanoa se ääneen. Harva uskaltaa sitä tehdä, jos ei oo koskaan saanu siihen vahvistusta ja kuullu sitä, että hei, et aina kannattaa kuunnella sitä omaa rajaa ja luottaa omaan tunteeseen. Kukaan muu ei voi tietää sitä, et miltä sinusta nyt just tuntuu joku kosketus tai tänään tuntuu joku kosketus. Et koska sitten jos me ylitetään se oma raja, ni ne ikävä kyllä jää usein tosi kurjina muistoina pitkäksi aikaa mieleen. Et siks tässä kaikessa minusta turvataidoista puhumisessa vähän vaarana se, että ei haluta lisätä nyt sitä pelon ja huolen ilmapiiriä. Vaan enemmän sitä, et myönteisen kautta. Että ihmissuhteet ja sinun keho on tarkotettu hyviksi jutuiksi. Ja niistä kannattaa silloin pitää hyvää huolta.

Sonja Hartikainen: Ihanan positiivinen lähestymiskulma tähän teemaan. Mut se on varmaan niin, että se vieraus tai ehkä halu olla hienotunteinenkin rajoittaa monesti sitä, että ei ehkä uskalleta ihan niin rohkeasti lähteä puhumaan noista teemoista. Miten ajattelet, että nyt sitten aikuinen kun miettii, kuvasitkin tuossa vähän vinkkiä siitä, et mistä voi saada tietoa. Mut minne ohjaisit sellasta aikuista tai kasvattajaa, joka haluais saaha lisää ymmärrystä teemasta?

Saara Sahlstén: Mihin ohjata, on aivan valtavasti paikkoja. Mut et ajattelen, et yks tosi hyvä, toivoisin, et kuka vaan, joka työskentelee lasten ja nuorten kanssa, sais perustiedon, peruspaketin, ymmärryksen siitä, et miten lasten ja nuorten seksuaalinen kehitys yleensä etenee ja miten sitä voi siinä perusarjessaan tukea. Ilman mitään sen isompia kommervenkkejä.

Siihen ehkä tärkein konkreettinen neuvo, että myönteinen suhtautuminen tärkeetä. Ja se, että tiedostaa oman tosi tärkeen paikkaansa siinä. Että jos vaikka joku lapsi esim. terveydenhoitajan tai jonkun muun ammattilaisen vastaanotoilla alkaaki ottaa ehkä puheeks jotaki intiimiä tai seksuaalisuuteen liittyvää teemaa, ni se voi olla ainut paikka, missä hän vaikka tuo sitä esin. Et on tosi tärkee tiedostaa, että nää on edelleen monelle kuitenkin hyvin vaikeita aiheita ottaa puheeks. Niin silloin ois siinä hereillä, et nyt tähän kannattaa pysähtyä ja antaa lupaa puhua.

Tai sitten toisaalta se, että huomata se, et on helpompi ku aikuinen antaa sen mallin. Elikkä just vanhempien, että kannattaa vanhempien vähän niinku olla askel edellä. Et ei kaikki lapset oo kyseleviä. Ei kaikki lapset kysy itse niitä asioita. Vaan että mieluummin vanhempi ois askel edellä. Mut elikkä pienikin perehtyminen, vaikka yksikin, muutamankin tunnin vaikka täydennyskoulutus asiasta. Niitäkin on paljon jo tarjolla, auttaa asiaa.

Tai sitte tuo ihan, maailman mahtavin työkalu, mistä hyvin moni ei tiedä, nuo eurooppalaiset seksuaalikasvatuksen standardit. Mikä on siis pdf ladattavissa THL:n sivuilla, jossa on tosi selkeet ohjeet ihan taulukoittain ja pykälittäin. Et mitä 0–4 ikävuoden seksuaalikasvatuksessa kuulus käydä läpi. Mitä tietoja, mitä taitoja, minkälaisia myönteisiä asenteita lapselle halutaan siinä vaiheessa. Se on 0-ikävuodestaan +16:een. Se on suuntaviivat seksuaalikasvatuksen kaikille terveyden alan toimijoille tai opetusalan toimijoille. Ihan huippu työkalu, josta tosiaan moni ei tiedä.

Sonja Hartikainen: Hyvä vinkkiä ja tuo ehkä myöski sitte vaikuttas siihen, että se poislähettämisen kulttuuri silloin ku lapsi tai nuori päättää avautua jollekin, olipa hän vanhempi tai kasvattava opettaja tai sosiaalityöntekijä tai kuka vaan, niin ei tulis niin voimakas tarve ehkä siirtää sitä asian keskustelua jollekin toiselle. Jos se on luonnollista sille lapselle siinä ympäristössä, missä hän on.

Saara Sahlstén: Just näin. Ja itse asiassa hyvä myös konkreettinen vinkki, et aina ku joku tilanne tulis, joku kysymys tai joku tilanne, mihin et oo valmistautunu. Me monesti vähän hämmennytään siinä. Vaikka lapset yhtäkkiä kysyy sinulta, ootko jo kokeillut anaaliseksiä tai tulee joku yllättävä kysymys, mitä et yhtää odottanu vielä siltä tyypiltä, joka tuntuu, et justhan se tuotiin synnäriltä kotiin, että nytkö se kyselee tälläsiä. Niin hyvä tapa on aina suhtautuu vaan sillai, että okei, no hei hyvä ku kysyit. Tai että tavallaan se, että sinun ei tarvii olla valmis vastaamaan täydellisesti heti. Mut osoitat sen, että on ihan hyvä kysyä tai on lupa puhua. Et semmonen myönteinen suhtautuminen. Et aina voi sanoo ensin vaikka, et no hei, hyvä ku kysyit. Hmm, pitääpä vähän miettiä. Ootas, minä itekki ehkä nyt mietin vähän, miten tämän sanois. Että voi itelleen ottaa vähän aikaa.

Tai sanoo vaikka, et hei et miun pitää miettii ihan, että en oikein osaa ehkä selittää. Et mie tiijän tän asian, mutta et miten tän selittäs sillee ymmärrettävästi. Et mie palaan hei tähän, et mie ensin tän ruuan nyt loppuun. Ja sit palaakin aina.

Et voi mennä sitte kattomaan viisaammilta internetistä vaikka, et miten sitä vois kertoa. Mutta et aina on tärkeintä tuo, että ymmärtää, et nyt täs on taas tärkeä paikka. Et joko se lapsi saa semmosen viestin, että vanhempi hämmenty tai suuttu. Niin silloinhan se voi ajatella, et hän ei enää myöhemmin uskalla kysyä. Et hänellekki tuli hämmenty olo sille lapselle. Mut sit jos hän taas saa semmosen fiiliksen et okei, että no se kyllä vastaa, tästä voi puhua niinku muistakin asioista, niin toivon mukaan hän kysyy myös jatkossa.

Sonja Hartikainen: Ihan hyvä vinkki, että voi tuumata ja voi pysähtyä. Mutta ettei kuitenkaan antas semmosta kielteistä leimaa sille. Kouluterveyskyselyssä ja nuorille suunnatuissa kyselyissä nää seksuaalisen häirinnän kokemukset korostuu nimenomaan varttuneempien nuorten, ehkä yläkouluikäisten, lukio-ammattikouluikäisten kohdalla. Siellä vielä sitten hiukan enemmän tyttöjen kohdalla. Niin mitä ajattelet siitä Saara, että mitä kautta sitten lapset ja nuoret, jos eivät enää sit esimerkiks koekaan vaikka ikänsä puolesta olevansa semmosessa tilanteessa, et kysysivät neuvoa vanhemmalta tai kysysivät neuvoo ammattilaiselta, ni minkälaista vinkkiä nuorille itselleen vois antaa siitä avun löytämisestä?

Saara Sahlstén: Tosi hyvä, et toit tän esille. Koska se on ihan totta, että moni lapsi ja nuori ei välttämättä koe missään vaiheessa luontevaks ehkä puhua omalle vanhemmalleen. Niin se, mitä sit vanhemman kannattais ainakin tehdä oman lapsensa hyväksi, että tarjota hyviä asiallisia tietolähteitä saataville. Elikkä vinkata siitä, et nykyäänhän samalla lailla ku vaikka some-maailma on tuonu meille tietynlaisia uusia haasteita, niin se on tuonu myös valtavasti lisää maksuttomia, erittäin hyviä palveluita.

Eli nuorille on olemassa huikea määrä erilaisia esimerkiksi vaikka seksuaalisuuteen liittyviä chat-palveluita. Tai missä voi kysyä mistä vaan muistakin asioista. Että esimerkiks Nuortennetti on Mannerheimin lastensuojeluliiton palvelu esimerkiks, jossa voi kysyä koulutetuilta ammattilaisilta nimettömästi chatissa mistä vaan asioista. Et sinne tulee hirmu paljon vaikka yksinäisyyteen liittyviä tai kaveriasioihin liittyviä. Ja aina näissä palveluissa muuten seksuaalisuus on yksi ihan kysytyin teema. Mietitään omaa murrosikää, oman kehon muutoksia, raskaus pohdituttaa, seurustelu pohdituttaa.

Sonja Hartikainen: Kertoo siitä tärkeydestä, miten paljon se nuorten mielessä tietysti sitten nää teemat on.

Saara Sahlstén: Kyllä. Ja yks oikein klassikkopalvelu, Poikien Puhelin -palvelu jo vuosikymmeniä. Edelleen sinne tulee aivan valtavasti soittoja koko ajan. Ja ihan top vitosessa on kaikki nää seksuaalisuuteen liittyvät teemat. Että se kertoo, kuinka paljon niistä halutaan tietää. Niin ehdottomasti vanhemman tai ammattilaisten kannattaa tuua lapsille ja nuorille esille sitä, et hei, tämmösiä maksuttomia palveluita on. Et vaikka miun kaa et haluais jutella, niin ne voi olla vaikka jääkaapin ovessa joku tämmönen palvelu tai ilmoitustaululla koulun seinällä. Tai yhessä voi vaikka luokassa avata semmonen sivusto ja kurkata, et okei, että tästä tosiaan voi avata tämmöset chat-ikkunan ja täältä voi alkaa kysyä.

Ja sit taas näihin kouluterveyskyselyssä, kun nous paljon nimenomaan digitaalisen seksuaalisen häirinnän kohtaamisia ja kokemuksia, niin niihinki on ihan sit erikseen palveluita.

Et esimerkiks tämmönen tällä hetkellä Olemme sua varten somessa –hanke, joilla on tilit kaikissa näissä tämmösissä niinku Snapchatissä, Instagramissa, TikTokissa, missä nuoret paljon viettää nyt aikaa. Niin Sua varten somessa –tilin kun ettii, ni heille voi aina kertoa, jos tulee vastaan vaikka jotaki.

Tai Nettivihje-palveluhan on myös semmonen, et missä esimerkiks vanhempi voi ilmoittaa Nettivihje-palvelussa, et jos epäilee, että lapsi on saanu vaikka seksuaalissävytteisiä viestejä tai on vaikka liikkeellä jotaki laittoman olosta materiaalia. Et on lähteny liikkeelle vaikka joku nude-kuvasarja, mitä ei saaha enää, et se on lähteny liian laajasti leviämään, et ei saaha sitä vaikka ite kiinni, n itää Nettivihje-palvelu on myös sitä varten olemassa.

Että tosiaan mahdollisuuksia on varmasti paljon enemmän ku vaikka muutama vuosikymmen sitten, mistä myös tukea ja apua saa. Että kyllä meillä on, minä haluaisin nähä, et tämä asia kuitenkin kehittyy hyvään suuntaan ja menee eteenpäin. Vaikka tuntuuki välillä uutisointien myötä, että apua, että onko tää jotenki riistäytyny käsistä. Ni ei, kyllä tieto myös lisää sitä, että on myös tukitoimia ja palveluita.

Sonja Hartikainen: Tieto lisää myös turvaa tässä tapauksessa. Kiitos Saara tästä tämän päivän vierailusta. Ajattelen, että annoit ihanasti rohkaisua vanhemmille ja ammattilaisille siitä, miten monta reittiä on kuitenkin löydettävissä. Ja myös sitä luottamusta siihen, et avoimella keskustelulla voi tavottaa nuoren ja lapsen, vaikkei se perustaito vielä oliskaan kovin korkealla vaikka juuri tän seksuaalisuuden teeman osalta. Ja mikä tärkeintä, annoit myös nuorille tollasen reitin löytää itelleen tukea. Kiitos tästä.

Saara Sahlstén: Kiitos. Tosi ihana ollu olla. Ja tälleen myös vaikka ammattilaisia on paljon kouluttanu, ni tietyllä lailla koen ehkä sydäntä lämmittäväks just kanssa vanhemmat. Itsekin kolmen lapsen vanhempana minusta näitä aiheita on tosi paljon arjessa. Mut niitte on tarkotus olla herkullisia ja hauskoja. Että mieluummin niin päin ku silleen vähän tuskan kautta. Hauskoja arkipäivän alapääjuttuja.

Sonja Hartikainen: Tähän on hyvä lopettaa. Kiitoksia.

Saara Sahlstén: Kiitos.

[lapsen naurua]