[lapsen naurua]

 

Sonja Hartikainen: Tervetuloa kuuntelemaan Siun soten Perheen pyörteissä -podcast-sarjaa. Olen lapsiperhepalveluiden johtava sosiaalityöntekijä ja perhekeskuskoordinaattori Sonja Hartikainen ja toimin tämän podcastin juontajana. Käsittelen tässä podcastissa perheiden arkea koskettavia teemoja vaihtuvien sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten sekä muiden perhekeskustoimijoiden kanssa. Lämpimästi tervetuloa mukaan.

Tänään meillä on tarkotus keskustella pelaamiseen liittyvistä kysymyksistä lasten ja nuorten näkökulmasta ja siitä, minkälaisia ajatuksia ja kenties ennakkoluuloja ja ajankohtasia kysymyksiä lasten ja nuorten pelaamiseen liittyy. Ja on saatu tänään seuraksi juttelemaan tästä teemasta Miika. Tervetuloa, Miika, meiän mukkaan.

 

Miika Miljuhin: Jees, kiitos paljon. Mukava olla täällä.

 

Sonja Hartikainen: Ja tosi kiva, kun tulit meiän seuraks. Haluaisitko vähän aluks kertoo siitä, että mitä sie teet työksesi, ja mistä näkökulmasta siihen lasten ja nuorten pelaamiseen liittyviä kysymyksiä käsittelet?

 

Miika Miljuhin: Joo, elikkä työskentelen ammatillisena tukihenkilönä tuolla lapsiperhepalveluitten puolella ja sitten myöskin lastensuojelupuolelta. Elikkä tämmöstä yksilötyöskentelyä perheitten, lasten, nuorten kanssa. Ja siinä yksilötyöskentelyssä totta kai ollaan myöskin otettu tätä tämmöstä pelikasvatuksellista työskentelyä siihen mukaan. Elikkä lähetty ihan yksilöpainottesti, mutta myöski ryhmäpainotteisesti keskustelemaan pelaamisesta.

 

Sonja Hartikainen: Pelikasvatus-termi, niin mitä se käytännössä tarkottaa? Miten sie miellät sen?

 

Miika Miljuhin: Pelikasvatus on semmosta pelaajan ja pelaajan vanhempien hyvinvointia tukevaa toimintaa. Elikkä lähetään vähän keskustelemaan siitä pelaamisesta vähän isompana, laajempana ilmiönä sitten, että mitä pelaamiseen liittyy. Pelaamisen taustalla olevia asioita, mitä siihen liittyy. Ja semmosta lasten ja nuorten omaa toimijuutta myöskin vahvistetaan tällä toiminnalla. Elikkä vähän pääsis pintaa syvemmälle niin sanotusti keskustelemaan tästä pelaamisesta.

 

Sonja Hartikainen: Tunnistan omanki työni kautta, että pelaamiseen liittyvät kysymykset on keskusteluttanu varmaan jo useamman vuojen ajan vanhempia ja nuoria itseäänkin. Mut onko tällä hetkellä miten ajankohtasta keskustella pelikasvattamisesta ja pelaamisesta? Miten sie näät, kun kenttää tunnet?

 

Miika Miljuhin: No kyl mä jotenkin nään, että se on aika tärkee teema ja ehkä pikkuhiljaa noussu tänne meiän sote-puolellekin semmosena asiana, mihin vois ehkä vähän enempikin tuoda semmosta resursseja ja tuttavuudeltaan se pelikasvatus silleen enempi näkyville. Et kuitenki jos mietitään, että pelikasvatusta hyvin paljon jo työskennellään tuolla nuorisopalveluitten puolella ja kirjastopuolella ja myöski oppilaitoksissa. Mut että sit täällä meiän sote-kentällä se on vielä vähän semmosella pohjalla, että sitä miun mielestä vois lähtee kyllä rakentamaan eteenpäin.

 

Sonja Hartikainen: Se on tietysti positiivinen asia, että meille sote-toimijoillekki löytyy vielä uutta opittavaa. Ilmeisesti pelikasvatus kuuluu niihin asioihin sitte. Minkälaiset ilmiöt pelaamiseen ja pelikasvatukseen liittyen on sitten tällä hetkellä ajankohtasia? Minkälaiset asiat, ku lasten ja nuorten kanssa työskentelet, tai vanhempien kanssa työskentelet, siellä heiän pohdinnassaan nousee pelaamiseen liittyen?

 

Miika Miljuhin: No ehkä aika lailla, mitä mennään esimerkiks sinne asiakastapaamisille tai kotikäynnille, niin aika paljolti saattaa nousta sitten vanhemmilla esille sitä, että on huolissaan siitä lapsen runsaasta ajankäytöstä siihen pelaamiseen tai pelilaitteella olemiseen. Ja ehkä just se, että mitä vanhemmat myöski tuonu esille paljon, niin semmonen, et ei oikeen tiedetä, mitä se sisältö siellä peleissä on, ja mitä he siellä tekevät. Se ehkä näyttäytyy vanhempien puolelta. Mutta sit ehkä nuorten kohalla se voi olla vähän sit, et se ei oo niin… He eivät koe sitä ongelmalliseks, vaan he kokee sen itselleen semmoseksi jopa itselleen tärkeeksi harrastukseksi. Tai kaikki ei välttämättä ees koe, että ovat identiteetiltään pelaajia, vaan he saattaa sitte omista taustoistaan riippuen olla ajautunu siihen pelaamiseen. Niin näitä vähän asioita sitten ehkä lähetään tän nuoren kanssa selventämään ja vähä tosiaan pintaa syvemmälle viemään niitä keskusteluja. Ja ehkä vähän niinkun, et saahaan sitä lasten, nuorten pelaamista, sitä ehkä ääntä kuuluviin sit, että mitkä ne tavallaan motiivit tai syyt siihen saattaa olla. Ja mitenkä, että onko se sitten, kokeeko tää nuori itse, että onko tää pelaaminen ongelmallista, jos se on kuvautunu vanhemmille ehkä ongelmalliseks.

 

Sonja Hartikainen: Liittyykö siihen paljon jotenki sellasta perheen sisäistä väärinymmärrystä tai semmosta kohtaamattomuutta siinä, että ymmärretäänkö pelaaminen kenties eri tavalla eri ikäpolvien välillä?

 

Miika Miljuhin: Kyllä se ehkä nähdään, että siinä helposti tulee sitä riitaa siitä pelaamisesta ja ehkä siitä ajankäytöstä. Se siellä perheissä hyvin paljon nousee. Ja mitä esimerkiks ollaan juteltu toisten tämmösien pelikasvatusammattilaisten kanssa, niin jotenkin sieltä tullu lausahus mieleen, että puhutaanko perheissä pelaamisesta muuten kun rajottamismielessä. Niin jotenki tää on miun mielestä aika ydinkysymyksiä, johon yleensä vanhemmat luultavasti vastaa, että no, että ei oikeastaan. Et se vanhempien pelaamisen aikakausi, jos hekin on jotain pelannu, nii se pelaaminenhan on muuttunu aika paljolti. Jos mietitään kymmeniä vuosia eteenpäin, se pelaaminen on hyvin erilaista tällä hetkellä.

 

Sonja Hartikainen: Hyvä näkökulma tuo, että puhutaanko muussa ku rajoittamismielessä, koska jos ehkä pohtii niitä keskusteluja, joihin usein törmää, niin näinhän se taitaa olla, et siihen liittyy joku huoli tai tarve tarkistaa, että onko huoleen syytä.

 

Miika Miljuhin: Nii, ja jotenkin näen sen, että vanhemmilla saattaa olla ehkä myöski uutisoinnissa… Jos mennään kymmenen parikymmentä vuotta taaksepäin, nii se pelaaminen on ehkä uutisoitu silleen negatiivisessa valossa. Ja siitä on totta kai saattanu vanhemmille tulla semmonen kuva, että se pelaaminen on huonoa ja se tekee vain hallaa tälle meiän nuorelle. Mutta jotenkin se, et muistettas kuitenkin, että semmonen kohtaaminen sitä pelaamistaki kohtaan, et se pelaaminen voi olla toisille ihan samanlainen harrastus ku toisille on muut harrastukset, että se on noussu toisille harrastukseks, ja sitä pitäs tietyllä tavalla myöskin lähestyy silleen varovaisesti, eikä vaan tuomitsemalla. Koska jos sitte tuomitaan tuomitsevilla kysymyksillä, kiinnitetään huomiota ehkä enempi niihin negatiivisiin kysymysasetteluihin kun siihen positiiviseen, niin periaatteessa nuori ei enää ehkä haluakaan lähtee keskustelemaan asiasta, koska se on negatiivista se jo lähteminen siihen keskusteluun. Niin nuori saattaa kokea sen syyllistäväks itseään kohtaan. Ehkä enempiki myös ehkä yläasteikäsille, niin heiän kanssahan se on vaikee lähtee keskustelemaan.

 

Sonja Hartikainen: Nii, eli siitä voi tulla semmonen tarpeeton kuilu sen kasvattavan vanhemman, aikuisen, ja nuoren välille sitten, jos siihen liitetään liian negatiivisia odotuksia.

 

Miika Miljuhin: Kyllä, aika lailla, et jotenkin ymmärtää totta kai sen vanhempien huolen, että jos ei oikeen oo mitään muuta tällä lapsella, että hän vaan istuu. Ja sehän näyttää hyvin passiiviselta toiminnalta, kun hän siellä istuu vaikka tietokoneella tai pelaa pelikonsolilla. Mut että kuitenki semmonen avoin keskustelu, kiinnostus, niin se on semmonen ihan tärkee aihe. Ja vaikka ei tavallaan pelaamisesta tiiäkkään, eikä siitä tarvikkaa tietää vanhempienkaan. Mut et ihan semmosilla tarkentavilla kysymyksillä, et hei, että mitä sie pelaat, tai missä sä oot hyvä, ja mitä sä tykkäät tehdä siellä peleissä. Niin se jotenki ehkä huomannu ite tälleen nuorten kanssa työskennellessä, että he oikeesti lähtis kyllä keskustelemaan, et missä he ovat hyviä. Ja jotenkin näkee, tavallaan paistaa myöskin elekielestä se, että kyl mä oon aika hyvä tässä tekemisessä, ja oon voittanu näin paljon. He ovat oikeesti ylpeitä siitä, mitä he ovat siellä saavuttaneet. Mut positiiviset kokemukset, niin ne ei ehkä välity kuitenkaan vanhemmille juuri tämän takia, että pelaamiseen liittyvät kasvatukselliset kysymykset voi olla vähän ristiriidassa sitten nuorten versus vanhempien puolelta keskenään.

 

Sonja Hartikainen: Eli sie kannustat vanhempia siihen, että vaikka teema olis vieras, niin rohkeesti silti tartuttas siihen kysymiseen ja kannustamiseen ja semmoseen jakamiseen tän vieraanki teeman äärellä?

 

Miika Miljuhin: Kyllä. Ja se, että ei tarvi tavallaan lähtee… vaikka kannustan ehottomasti pelaamaankin myös. Et ei tarvi olla mikään tavallaan tämmönen pelaaja-asiantuntija. Et voipi ihan heittäytyä vaan, että hei, että ei mun tarvitse tietää, että tää lapsi tietää paljon paremmin. Ja lapselle ja nuorellekki saattaa tulla semmonen kiva kokemus, että hei, että hän voi nytten vuorostaan näyttää, että mitä tää hänen pelaaminen on. Ja hän pystyy siinä myöskin ehkä neuvomaan ja antamaan tukea tälle omalle äidilleen tai isälleen. Niin se on heille jo valtava semmonen kiva kokemus myös, että he ovat taitavempia jossain, ja he pääsee näyttämään sen oman taitavuutensa myös.

 

Sonja Hartikainen: Eli tämmösiä pelimaailman Iivo Niskasia ja olympiasankarijääkiekkoilijoita voidaan löytää myös tälleen ilon kautta tästä pelaamisen ääreltä.

 

Miika Miljuhin: Todellaki.

 

Sonja Hartikainen: Jos mietit sitä pelaamista lasten ja nuorten, minkälaisia positiivisia vaikutuksia sie pystyt oman työsi kautta ja lasten ja nuorten tuntemisen kautta tunnistamaan pelaamisen ääreltä?

 

Miika Miljuhin: Ensinnäkin mikä tulee mieleen, niin ehottomasti kielitaito. Englannin kieli on hyvin semmonen vahva kieli näillä nuorilla. Ja jotkut jopa haluais ehkä pikemminki sitä englantia lähteä puhumaan ku sitä meiän suomen kieltä, että se on niin jotenkin iskostunu. Tavallaan vahingossa sitä oppii. Et se on semmonen yks. Sit tietysti yhteistyötaidot. Ne on semmosia merkittäviä kans, että on semmosia pelejä, jossa et pysty menestymään, ellei sulla oo semmosia yhteistyötaitoja muitten pelaajien kanssa olemassa. Että joudut kommunikoimaan toisten kanssa ja ottamaan toiset huomioon. Siinä on hyvin vahvistavia tekijöitä just yhteistyötaitoihin sitten.

 

Sonja Hartikainen: Eli pelaaminen voi olla vähän niinku joukkueurheilua tietyllä lailla?

 

Miika Miljuhin: Todella, et on semmosia pelejä, että jos et tosiaankaan kommunikoi, kykene kommunikoimaan tavallaan oikealla tavalla, niin se on tavallaan, ei oo hyödyks teidän joukkueen menestykselle. Seki on tärkee muistaa, et se vahvistaa kommunikointia, että pääsette yhteiseen menestykseen siinä.

 

Sonja Hartikainen: Tuota näkökulmaa ei välttämättä tuu heti ajatelleeks, et siihen liittyy tämmönenki yhteisen toiminnan taitojen opettelemisen mahollisuus.

 

Miika Miljuhin: Kyllä. Ja se voi olla ehkä näissä nuorissa, mitä on huomannu kanssa, että jos tälleen face-to-face lähdetään johonkin ryhmätoimintaan tai näin, voi olla hyvinkin, että tää nuori ei ehkä uskalla oikeen lähtee kommunikoimaan toisten kanssa. Mutta sitten jos mietitään tälleen pelien kautta, kun kaikki on missä pelaavatkaan, omasta kotootaan, se tavallaan se kommunikointi toisten kanssa on epäsuoraa. Niin myöski se sitten ehkä madaltaa sitä kynnystä siihen, että se nuori uskaltaa lähtee kommunikoimaan toisten kanssa, vaikka hänellä saattaaki olla sosiaalisia haasteita.

 

Sonja Hartikainen: Eli jos nuorella on haasteellista lähteä yhteyteen toisen nuoren kans tai ylipäätään kommunikoimaan, näät siinä semmosen kehittymisen mahollisuudenkin näissä taidoissa? Jos ymmärsin oikein, mitä kerrot.

 

Miika Miljuhin: Ehdottomasti, joo. Et se on jotenkin… huomannu sitä, et se voi olla tosi vaikee lähtee kommunikoimaan kasvotusten. Mut että peleissä ehkä se kynnys sitten madaltuu. Totta kai korostan sitä, et kyllähän totta kai pitää meidän harjotella myöski täällä meiän sote-puolella myöski sitä, että viedään silleen tilanteisiin, että harjotellaan sitä kanssakäymistä myöskin kasvotusten. Mut että jotenki ehkä pelaamisen puolelta vaan huomannu sen, että se madaltaa selkeesti näitten nuorten kynnystä lähteä keskustelemaan, jotka kokee ehkä sen vähän vaikeeks sen keskustelemisen toisten kans.

 

Sonja Hartikainen: Ja tuohan varmaan haastaa myös meiän aikuisten ymmärrystä siinä, että meil ei ole välttämättä vaan viittä keinoa vaan kenties se kuudeski, joka voi olla sitten tämmönen virtuaalimaailmaan liittyvä, kun nuorta tuetaan näissä haasteissa.

 

Miika Miljuhin: Kyllä. Ja mitä muita semmosia vahvistavia tekijöitä tulee mieleen on ehkä just tämmöset tarkkavaisuus, tilan hahmottaminen, reaktiokyvyt, ongelmanratkasutaidot. Ne on semmosia kanssa, mitkä selkeästi kehittyy kyllä pelatessa. Ja se on tutkitustikin ihan todettua, että semmoset taidot myöski kehittyy siinä pelaamisen aikana. Ja mitä muuta tulee mieleen, niin sit kans tämmöset silmien, käsikoordinaatiokykykin totta kai vahvistuu siinä. Et kyllä siinä on myöskin niitä hyviä puolia siinä pelaamisessa.

 

Sonja Hartikainen: Kuulostaa siltä, että vois olla itekki ihan hyvä [nauraa] harjotella jotaki. Tästä selvästi vois olla hyötyä ihan aikuisellekki. Jos mietit sit sitä haastepuolta: kerroit alussa tuossa, että vanhemmat on huolissaan usein kuitenki siihen pelaamiseen liittyvistä asioista, niin onko he sit syyttä huolen äärellä välillä? Vai onko siihen ihan perusteitaki sitte?

 

Miika Miljuhin: Nään, että ihan se on myöskin aiheellista se huoli totta kai vanhempien osalta. Ja mitä lähetään tarkastelemaan sitten nuorten kanssa sitä heiän pelaamistaan, niin kyl sitä huomaa, et se huoli on ollu aiheellinen. Että jotenki se pelaaminen ei ehkä tarjoa sitä, mitä tää nuori ehkä oikeasti lähtis hakemaan sillä pelaamisella. Et se voi, pelaaminen, muuttuu semmoseks tunteidensäätely, niinkun, kautta sitten. Et jos joku ketuttaa tai ärsyttää, tai on surua, tai tulee jotain traumaattisia kokemuksia mieleen, niin sitä lähetään helposti ehkä sitten pelaamaan ja siellä sitä kautta käsittelemään niitä omia tuntemuksiaan. Kyl mie näkisin, että hyvä ois kuitenki päästä myös keskustelemaan niistä omista tunteistaan myöskin ihan muullaki tavalla kun sit siihen pelaamiseen nähden. Ja se voi olla kans, et se pelaaminen on hieno harrastus, mut että sitäkään ei kanssa tiedä, että joku saattaa – pelaaja tai nuori – kokea jonku pelin heti [napsauttaa sormia] tästä näin vaan, et hei, tää on just semmonen peli, missä… Tää on ihan ku miulle luotu peli. Niin sit ehkä vähän muuttuu, et se pelaaminen muuttuu vähän liianki semmoseks hallitsevaks siinä omassa arjessa, että sit saatetaan ruveta nipistämään siitä omasta uniajasta ja ruveta nipistämään muista harrastuksista. Jos on vaikka jalkapalloa tai koripalloa harrastanu, ruvetaan niistä nipistämään. Tai sit ylipäätänsä sosiaaliset suhteet kavereitten ja perheen, niinku vanhempienki kans tai sisarusten kanssa. Et ruvetaan niistäkin nipistämään. Niin siinä vaiheessa eh-, ja myöski ehkä ravinto-, siis tämmönen niinkun, ei tulla vaikka ruoka-aikoihin tai yhteisiin ruokahetkiin. Tai jätetään, skipataan niitä ruokia sitten.

Siinä mie näkisin, et se huoli on aiheellinen. Ja siinä kohtaa ehkä lähettäs pikemminkin keskustelemaan nuoren kanssa siitä hänen kokemuksestaan, et minkälaista se hänen pelaaminen on. Tuottaaks se hänelle mielihyvää? Ja huomaako hän itse sitten, että mitä se peli tarjoaa, ja onks se ruvennu jo vähän näkymään muissa elämän hyvinvointiosa-alueissa? Niin lähtee ehkä sitä kautta sitten keskustelemaan nuoren kanssa. Ja ehkä vähän hoksauttamaan sit tätä nuorta, että hei, totta, että miehän oon unohtanu ihan täysin, että mie voisin vaikka kylille lähtee kaveriporukan kans, mutten oo pitkään aikaan lähteny. Niin vähän ehkä just tuota kautta lähtisin keskustelemaan näitten nuorten kanssa siitä pelaamisesta, koska se voi olla hyvinkin sitovaa, koukuttavaa se pelaaminen. Mut että sitte keskustella siitä, että mitä ne pelimekaniikat siellä taustalla sitten onkaan, mitkä saattaa sitoo tai tiedostaako tää nuori sitä, että hän on ehkä jäänyt tähän pelimekaniikkaan kiinni, koukkuun. Niin sitä kautta ehkä lähtee sit keskustelemaan näistä haasteellisista puolista. Ja totta kai sitten myös vanhemmille tuoda sitä, et joo, et tässä ehkä on ihan aiheellista tää huoli, että nyt lähetään vähän työskentelemään ja kartottamaan, että mikä tää pelaamisen taso tällä nuorella sitte on.

 

Sonja Hartikainen: Kerroit tossa hyviä vinkkejä siitä, että mistä voi jotenki saada kiinni, että mennäänkö enemmän semmosen huoleen liittyvän pelaamisen puolella, vai onko se vielä nuorelle hyväksi ja hänelle tärkeetä ja ihan semmosta kannatettavaa pelaamista. Mut jos tilanne on se, et vanhempi sen huolen tunnistaa ja huomaa, että nyt tässä kohassa tarvii tehdä jotakin, ja kenties pystyy lähtemään nuoren kans keskusteluun, tai vaikka ei pystyskään, niin onko olemassa joitakin keinoja sinun mielestä siihen, että mistä vanhempi vois apua tämmösessä tilanteessa hakkee?

 

Miika Miljuhin: No esimerkiks ihan sen jo asian tuominen esille, että on huoli siitä, että tuntuu, että lapseni tai nuoreni ehkä viettää vähän liikaa aikaa pelimaailmassa tai pelaamisessa. Niin ihan lähtee sitä tuomaan esille meille ammattilaisille. Ja myö sitte lähetään yhessä totta kai miettimään, et okei, että nyt ollaan tunnistettu tämmönen asia, että tää on huoli tässä vanhemmilla noussu esille. Niin lähtee vähän kahtomaan, että mitä kautta pystytään tukemaan sitä. Että on myöskin tämmösiä kolmannen sektorin toimijoita, jotka tuottaa todella hyvinkin myös tukimateriaaleja ja ihan tämmösiä vanhempien iltoja siihen pelaamisen ongelmiin liittyen, miten niihin vois puuttua ja tukea oikealla tavalla. Ehkä niinkun ammattilainenhan on se, joka lähtee sit totta kai asiaa viemään eteenpäin. Eikä vanhemman välttämättä itse tarvitse niitä omia työkaluja lähtee sieltä etsimään tähän pelaamiseen liittyen, vaan sitten lähetään ihan ammattilaisen kanssa yhdessä katsomaan, et mitkä ne keinot sitten on.

 

Sonja Hartikainen: Tossa oli hyvä, ku mainitsit näitten järjestöjen tuottaman tuen ja ensitiedon ja tavallaan semmosen vähän kättä pidemmän vanhemmalle, joita sitte paljon tietysti nimenomaan internetmaailmasta nykysin löytyy. Ja tietysti näin meiän perhekeskustoimijoidenkin näkökulmasta järjestöjen tuoma tuki on kyllä hyvin merkityksellistä näihin meiän sote-toimijoitten palveluiden rinnalle.

Mut oon kuullu, että myös täällä soten puolella on oltu aika valveutuneita siinä, että miten voiaan tukea sitten näissä peliasioissa ja pelaamiseen liittyvissä haasteissa nuoria. Ja oon ymmärtäny, Miika, et sul on aika paljon tämmösestä ryhmänvedosta tietämystä, nii haluaisitko vähän kertoa, että mitä on Siun sotessa tapahtunu nuorten pelaamisen, niinkun hyvän pelaamisen ja hyvän tunnistamisen tukemiseks?

 

Miika Miljuhin: No lähtisin tuomaan ehkä esille just semmosta kollektiivista toimintaa, mitä nyt ollaan hyvin paljon lähetty kehittelemään. Että jotenkin, kun on huomannut sitä, että nuoret pelailee paljon kotona, ja heiän se pelaaminen ehkä on hyvin yksipuolista, että he pelaa semmosia pelejä, jotka on tämmösiä online-pelejä, missä pelataan muitten kanssa. Mut he eivät ole ehkä löytäneet sitä omaa yhteisöään, kenen kanssa lähtee pelaamaan. Ei oo löytyny mielenkiinnonkohteita, tämmösiä henkilöitä, jotka… Esimerkiks tässä Pohjois-Karjalanki alueella huomaa, että hyvin monihan nuorista pelaa, varsinkin pojat, mut et he on ehkä selkä toisiaan vasten. Niin tässä meiän ehkä toiminnassa – Peliryhmätoiminta Epeli – meillä on tarkotuksena ehkä vähän kääntää niitä nuorten selkiä niin, että he näkevät toisensa. Että heiän ei tarvi niitä… Totta kai on hienoo, että on globaalistikki kavereita, mut et niitä kavereita myöskin saattas olla paljon lähempänäki, joilla on samaa mielenkiinnonkohdetta.

Niin ollaan lähetty, joo, sit tämmöstä Peliryhmätoiminta Epelin mallia kehittelemään. Eli siinä muodostetaan semmonen yhteisöllinen tapahtuma. Se on virtuaalinen tapahtuma, jossa käsitellään tämmösiä pelikasvatuksellisia teemoja. Puhutaan peleistä, puhutaan pelaamisesta, puhutaan pelaajista, pelaajaprofiileista. Puhutaan pelikulttuurista, ilmiöistä. Tavallaan lähdetään nuoria haastamaan siihen, et he ovat niinku pelaajia, mut että ovatko he sitten vähän… Tiedostavatko he ihan kaikkia siellä, että mitä kautta esimerkiks niitä pelejä ollaan lähdetty rakentamaan? Mitkä ne pelimekaniikat siellä taustalla on? Huomaavatko esimerkiks tämmösiä, että mitenkä ehkä rahapelaaminen on lähestynyt tätä perinteistä pelaamista, et miten seki ehkä vähän sekottuu, niin ovatko huomanneet tämmösiä elementtejä?

 

Sonja Hartikainen: Tarkotatko riskejä siinä pelaamisen sisällä?

 

Miika Miljuhin: Joo. Ehkä vähän niinkun myöski riskejä. Totta kai tarkotuksena myöski tuua sitä hyvääkin, koska siinä pelaamises on hyvää, mut et ehkä myöskin vähän semmosta kriittistä näkökulmaa myöskin. Ja sitte sen ryhmän tarkotuksena on vähän ehkä tehä tiedostavampia, vastuullisempia pelaajia, että he ois niinku parempia pelaajia sitten myös. Ja ehkä sitä kautta, kun lähdetään keskustelemaan nuorten kanssa, nuoret myöskin ovat lähteneet ihan kivasti siihen mukaanki. Koska sitä taustaa on, ja he eivät ole ehkä aikasemmin miettineet asiaa siltä kulmalta, että totta, et enpä oo aatellukkaa tota, et oon vaan pelannu, että ei oo tullu aateltuu. Ja ku siinä on semmonen yhteisö, siinä kaikki koetaan, että ollaan pelaajia – itse myöskin. Että se jotenkin vahvistaa semmosta yhteistä pohdiskelua, että hei, että joo, on huomannu, että tässä pelissä muuten on tällästä ehkä tietynlaista koukkua tai muuta tarjolla.

Mut niin, semmosta hyvin keskustelupohjasta. Ja mitä muuta sitten, niin ruvetaan pelaamaan nuorten kanssa. Myö työntekijöinä ollaan mukana siellä pelaamassa näitten nuorten kanssa. Ja mitä nyt kokemuksia on tullu, niin oon huomannu, että mä oon ihan keltanokka kyllä tässä niihin nuoriin verrattuna. Ja mä oon aatellu, että mä oon oikeesti hyvä tässä, mutta ne on vielä parempia [nauraa]!

 

Sonja Hartikainen: Sit voit antaa ihan ansaittua palautetta, positiivista, heille tästä heiän taidostaan varmaan.

 

Miika Miljuhin: Kyllä. Ja jotenkin mitä kanssa huomannu, niin sit ku ollaan ehkä käyty vähän läpi, et hei, että nyt ollaan tämmöstä yhteistä projektia. Vaikka lähdetään tekemään jotain kaupunkia yhdessä. Mitä kukakin lähtee tekemään? Siinä huomaa, et sitten nää nuoret myöskin verkostoituu keskenään kommunikoimaan keskenään. Et sit meil on ihan mikit siinä, niinku mikkien välityksellä myö keskustellaan. Ja myöskin nuoret on ottautunut hyvin toistensa, että hei, että voinko mie auttaa sinuu tossa, et mie oon aika hyvä tässä. Sitte toinen joutuuki siinä pohdiskelemaan, että hei, että no tule vaan. Että just siinä semmosta yhteistyötaitoa vahvistetaan, semmosta ryhmässä toimimista.

Mut se, mitä kanssa on ehkä huomannu, niin se, että mie lähen kahtomaan siinä virtuaalimaailmas, että hei, että mitä myö ollaan saatu luotua tällä kerralla, ja nuoret esittää niitä omia tekemiään luonnoksiaan. Niin jotenki siinä näkee sen, että kyl nuoret on tosi ottautunu siitä, että he pääsee oikeesti näkemään, et mitä he on saanu luotua. Ja se on jotain aivan uskomatonta, mitä kahtoo, et he saattaa ihan tosta hetkestä keksiä jonkun höyryveturin tai jonkun fuusiotehdasrakennelman. Ja ite oot siinä sillee, että öö, nyt mie en kyllä keksi, että teenkö mä jotain katulamppua vaikka [nauraa] tai jotain vastaavaa!

 

Sonja Hartikainen: Mut siis kuulostaa ihanalta, et sie näät nuorissa ja siinä heiän toiminnassa tommosen luovuuden, ja jotenki annat sille kiitosta, et he on niin taitavia siinä, mitä he tekkee.

 

Miika Miljuhin: Joo. Jotenki he ehkä kokeeki sen, et se heiän tavallaan… He pystyy näyttämään sitä, missä he ovat taitavia. Ja he ovat todella taitavia siinä. Ja et vaikka se ehkä näyttäytyy just, että ehkä kun nähdään ulkosesti, mitä se nuori siinä koneella tekee, niin se on hyvin passiivista. Mut mitä esimerkiks tässä meiän toiminnassa, niin myö ollaan siellä työntekijänä pelaajien matkassa pelaamassa. Niin siellä nähdään, että he ovatkin oikeasti todella aktiivisia tekijöitä siellä pelimaailmassa. Ja he on ehkä kokenukkin kanssa, että tää on hienoa, että tää tulee tavallaan esille tää heiän pelaaminen, et he totta kai tiedostaa, että myöskin käsitellään tiettyjä pelaamisen teemoja myöskin ehkä vähän kriittisestä näkökulmasta. Myöskin osataan arvostaa sitä pelaamista ja mitä ollaan siellä pelimaailmassa saatu luotua.

 

Sonja Hartikainen: Sie tuot hirveen merkityksellisen näkökulman esille siinä, että siinä ymmärtämisessä täytyy olla myös jonkunlaista rinnalla kulkemisen kykyä, olipa asia tai ilmiö nuori tai vanha. Ja tuohan kuulostaa, että nimenomaan siinä työssä pystyt menemään sinne nuorten rinnalle, vaikka ootki vastuullinen aikuinen, ja vaikka osotatki erilaisia näkökulmia. Mut et silti oot jollakin lailla jakamassa heiän kanssa sitä heiän kokemustaan.

 

Miika Miljuhin: Kyllä, ja sitä, mitä kanssa tossa ehkä Epelin rinnalla ollaan lähetty tekemään, niin ku tuo Peliryhmätoiminta Epeli on semmosta hyvin kollektiivista tekemistä, toimintaa, niin sit ollaan myöskin lähetty tekemään tämmöstä pelaamisen kartotuslomaketta. Elikkä siinä käydään sit näitten osallistujien kanssa yksilöllisesti läpi, että mitä se heiän pelaaminen on. Siinä mie tavallaan työntekijänä lähen kysymään tältä nuorelta, että hei, että mitä pelejä sie tykkäät pelata, minkä takia sie tykkäät pelata. Tavallaan heijastetaan niitä pelaamisen kysymyksiä arjen hyvinvointiin. Ja sitä kautta me pystytään ehkä vähän niinkun myös tiedostamaan, että hei, että… Ja myöski tälle nuorelle itselleen. Et hei, että huomaatko muuten, et näihin kysymyksiin sie vastasit tälleen näin. Niin näätkö, että tässä on ehkä vähän ristiriita siihen, että pitäsköhän tätä vähän tarkastella, että se pelaaminen ei lähtis ehkä ihan liian käsistä? Niin mun mielestä se on semmonen hyvä pohja lähteä sitten tuomaan niitä ehkä semmosia huolenaiheitaki tälle itse nuorelle esille, kun ollaan annettu semmosta tietynlaista tunnustusta heiän siitä harrastuksestaan, pelaamisestaan. Mut sitte sitä kautta, ku ollaan kiinnostuttu siitä heiän pelaamisestaan, nii he pystyy myöskin ehkä vähän asettumaan siihen asemaan, että he pystyy ottaa myöski palautetta siitä, et no, ehkä se on vähän liikaa se pelaaminen, että ehkä pitäs vähän vähempi pelata.

Et jotenki semmosta… Sen pelaamiskartotuslomakkeen tarkotus on ehkä just kans semmonen hoksauttaminen. Ja sit totta kai välittää myöskin vanhemmille sitä tietoa, että hei, että todella hienosti on menny teiän nuoren kanssa, ja on todella lahjakas kyllä luovia rakennelmia tekemään. Mut sit myöski keskustelemaan, tuomaan ehkä vähän läpi, et mitä ollaan keskusteltu tän nuoren kanssa siitä hänen pelaamisesta, ja miten se on näyttäytyny esimerkiks meiän puolelta, että onko se semmosta, että se on ihan hallinnassa olevaa, vai onks se sit semmosta ehkä vähän riskitason pelaamista. Että hei, että pitäskö kahtoo vähä keinoja, että miten tukea tätä pelaamista.

 

Sonja Hartikainen: Tuo malli kuulostaa semmoselta, jossa yhdistyy semmonen ymmärtävä ote ja tavallaan semmonen, niinku sanoin tossa aiemmin, rinnalla kulkeminen, jakaminen, mut kuitenki tavotteellinen tarkastelu sille, että missä mennään siinä hyvinvoinnin tilassa. Eli täytyy kyllä henkistä hattua tässä nostaa, että hyvin ootte keksiny, tai olet keksinyt ja luonut tämmösen mallin.

Mites vanhempi, jos miettii – tai läheinen, kasvattaja – sitä, että lapseni ehkä hyötys tämänkaltasesta tuesta, niin onko mahdollista päästä sitten Epelin toimintaan mukkaan?

 

Miika Miljuhin: Joo, kyl mie näkisin, et todellaki on, ja onki hyvin paljon kuullu sitä. Ja se on hienoa, että lähdetään myöskin kysymään ihan niinkun oikeesti tosi suorastikin. Et okei, me koetaan ehkä tää pelaaminen on aika runsasta tällä meiän nuorella. Niin miks työ sitten teiän ryhmässä tai toiminnassa vielä sitten pelaatte myöski? Elikkä työhän kannustatte tavallaan vielä pelaamista, että pelataan vielä entistä enemmän.

 

Sonja Hartikainen: Bensaa liekkeihin [nauraa].

 

Miika Miljuhin: Nii, just näin! Mut sit siinä korostetaan sitä. Ja mitä on ehkä koittanukki tässä meiän pelikasvatuksellisessa työskentelyssä tänne meidän puoleen, sote-puoleen, tuoda esille, on juuri se, et se pelaaminen on ehkä vähän sivutuotteena siinä, vaan että tärkeintä ois näille nuorille saada sitä pelikasvatuksellista teemoja nostettua esille. Elikkä juuri sitä, että miten nuoret vaikka kokee mediaväkivallan. Mitenkä toksinen käyttäytyminen näyttäytyy siellä peleissä? Kohdistuuko se heihin? Mikä on pelaajan hyvinvointi? Mikä se kokonaisuudessaan on? Vähän ku kertoilee vanhemmille myöski tätä puolta, että myö ei todellakaan vaan pelata, vaan että myö nostetaan näitä teemoja esille, et siitä pelaamisen kokonaisvaltasuudesta myöskin näille nuorille.

Sitä kautta vanhemmat on ehkä ollukki sillee, et okei, no täähän kuulostaa tosi hyvältä. Ja et ehottomasti kannustan olemaan kiinnostunu tämmösestäki toiminnasta, että tää voi olla myöskin vaihtoehtonen toiminta. Jos nuori ei oikeen oo kiinnostunu lähtemään mihinkään semmosiin ryhmiin, et pitäis mennä paikan päälle. Ja tää meiän ryhmä on ehkä tämmönen, missä sä pystyt ihan kotoota käsin, ihan siinä omalla tietokoneella, siihen tiettyyn kellonaikaan, et hei no, miepä käyn vähän kuuntelemassa, että mitä myö tällä hetkellä keskustellaan siinä meiän ryhmässä. Niin kannustan ehottomasti myöskin, että viedään sitä meiän ammattilaisten puolelta viestiä, että hei, meil on myöski tämmöstä pelikasvatuksellista toimintaa, mikä vois olla teiän nuorelle hyödyks. Tai sit itse nuorelle, et hei, että meil ois tämmöstä toimintaa, että oisitko kiinnostunut tästä?

 

Sonja Hartikainen: Eli tärkeetä olis tunnistaa myös sitten muiden meiän perhekeskusverkostoammattilaisten, että tämmösestä ilmiöstä voi olla tarpeellista keskustella positiivisessa tai haasteellisessa ulottuvuudessa, ja siihen on saatavilla meillä sitten kuitenkin tukkee tarvittaessa.

 

Miika Miljuhin: Joo, ja olemaan aktiivinen siitä, että jos on vähän epävarma, että mitenkä tätä vois lähtee markkinoimaan perheelle oikealla tavalla, koska pelikasvatus ehkä käsitteenä on… Toisille se ei sano yhtään mitään. Ja sit jos kohdataan tämmösiä perheitä, että no, viedään se esite tästä meidän toiminnasta, niin sieltä saattaa tullakki sitten vanhemmilta, että no, miehän just sanoin, että meiän lapsella on ongelma siitä pelaamisesta, niin mitä se ammattilainen sit siihen osaa sanoo, kun hän ei ehkä tiedä, mitä se pelikasvatuksellinen työskentely on. Niin kannustan kyl myöskin ammattilaisia perehtymään siihen aiheeseen. Ei tarvitse olla pelaaja ollakseen niin sanotusti pelikasvattaja. Että riittää, että sie oot kiinnostunu, että mitä se pelaaminen nykypäivänä on, ja mitä se merkitsee lapsille, nuorille. Ja, niin, et minuun voi kyllä olla yhteydessä ja –

 

Sonja Hartikainen: Konsultoida ja kysyä, kuinka edetä.

 

Miika Miljuhin: Nii, kyllä, et kannustan siihen. Ja mielellään keskustelenkin näistä aiheista, koska jotenkin nään, että mitä enempi pääsee vaan keskustelemaan tästä, nii sen tietosemmaks tää toiminta, pelikasvatuksellinen työskentely tulee myöskin ammattilaisille tietoon. Ja osataan varmemmin viedä tätä meidän toimintaa oikealla tavalla sit näille asiakasperheillekki.

 

Sonja Hartikainen: Jotenkin kuulen, Miika, tässä siun tämän puheenvuoron sisällä myös semmosen, mikä meiän ehkä kaikissa ilmiöissä tulis muistaa, että niissä on olemassa haasteelliset puolensa mutta kenties myös jotaki positiivista. Että vaikka nyt tänään tässä on keskusteltu pelaamisesta ja pelikasvatuksesta, nuorten kokemuksista, kuitenkin mikä tahansa ilmiö itse asiassa olis varmaan syytä tarkastella juuri tällä mainitsemallasi tavalla, että hakea siihen näkökulmia.

 

Miika Miljuhin: On, ja sitä, mitä kans on tullu huomattua ja ihan lukiessaniki, tai koittaa aina itteki totta kai pelikasvatuksesta silleen saada entistä enemmän tietoutta, lukea kirjallisuutta ja katsoa dokumentteja, käyvä koulutuksissa. Niin se, että se pelaaminen ei ehkä oo se isoin ongelma tällä nuorella, vaan se kytkeytyy isompiin ongelmiin, mitä siellä taustalla on. Se pelaaminen on voinu tulla sitä kautta haitalliseks tälle nuorelle. Että vähän selvittää, että mistä se pelaaminen on lähteny liikkeelle.

Elikkä just niinku niitä motiiveja vähän hakee sieltä taustalta. Et jos nuoret sanoo, että no, et oikeestaan mie pelaan, koska ei mul oo kotona mitään muuta tekemistä. Ei oo tavallaan virikkeitä. Ei mul oo kavereita. Asutaan aika kaukana muista. Tai sit just näitä, että käsittelen vähän niinku tunteita ehkä tän pelaamisen kautta, koska oon kokenu varhaislapsuudessa traumaattisia kokemuksia, niin sen kautta ehkä myöskin koen, että pelaaminen on miulle se hyvä paikka ehkä käsitellä niitä tuntemuksia. Niin sitä kautta ehkä pystytään myöski tukemaan semmosta kokonaisvaltasuutta siitä, että okei, et siun kohalla ei tarvitse lopettaa täysin pelaamista, vaan et se pelaaminen voi jäähä siihen siun tekemiseks. Mut että lähetään käsittelemään niitä taustalla olevia muita ongelmia sitten tarkemmin.

 

Sonja Hartikainen: Nii, eli kuvaat sitä, että älä katso vaan työntekijänäkään sitä pelkästään, mikä ensisilmäyksellä näkkyy, vaan kato vähän syvemmälle. Ja tarkastele vähän kauempaa sitä asiaa.

 

Miika Miljuhin: Juuri näin. Ja tosta vielä, mitä tuli mieleen, että esimerkiks tähän meiänkin peliryhmätoimintaan, niin totta kai tehdään sitä tarkastelua nuorten osalta, että ovatko he kykeneviä osallistumaan tähän meiän toimintaan. Vai voisko tää tehä jopa enempi vahinkoa, että jos se pelaaminen on jo todella ongelmallista? Sit joutuu ehkä sanomaanki, et nyt tässä vaiheessa joudun ehkä sanomaan, et tää meiän toiminta ei tässä vaiheessa ehkä nyt tue oikealla tavalla teidän nuorta. Tässä on vielä taustalla, niin paljon tuntuu olevan asioita, jotka pitäs ekana selvittää.

 

Sonja Hartikainen: Nii, elikkä toisin sanottuna Epeli on yksi keino keino valikoimassa, ja ammattilaiset auttaa tunnistamaan, sinä heidän joukossaan, siinä, että onko tämä ryhmätoiminta semmonen, mikä tällä hetkellä on sille nuorelle parhaaksi.

 

Miika Miljuhin: Kyllä.

 

Sonja Hartikainen: Oot, Miika, kertonu jotenki tosi innostavasti ja asiantuntevasti tästä omasta työstä, nii kuvaa vähän, et mitä työ sulle merkkaa, tämmönen työskentely, mitä sie teet. Minkälaisia päiviä sie siinä koet, ja minkälaisia tunteita sulla siihen liittyy?

 

Miika Miljuhin: No siis jotenki kokee tietyllä tavalla tosi paljon kiitollisuutta siitä, että on päässyt tällästä itselleniki tosi tärkeää asiaa ihan viemään näinkin eteenpäin. Että koetetaan, että saadaanko tämmönen työskentely toimimaan täällä meiänki kentällä, asiakaskentällä. Ja jotenki nyt on huomannu sitä, et miten se… Siis tää ollu vuosien työ. Mut että tosi kiitollinen siitä ihan omalle organisaatiolle, että on annettu aikaa tälle. Nähdään tää tämmösenä potentiaalisena toimintamuotona, työskentelymallina myöskin, että miten tavotetaan enempi nuoria – ja myöskin vanhempia. Niin oon kyllä tosi kiitollinen siitä.

Ja jotenki se, että miten sitten ne omat visiot, miten sä oot lähteny viemään eteenpäin, niin mitenkä se on tuottanukkin hedelmää. Et hei, et tää nuori on… Nyt mie oon saanu meiän työskentelyssä tähän nuoreen ensimmäistä kertaa todellisen kontaktin, kun myö lähdettiin vaikka… Olin kiinnostunu hänen siitä tekemisestään, elikkä pelaamisestaan. Jonka jälkeen hän sit ottautu ihan eri tavalla meiän työskentelyyn mukaan. Niin seki jotenki herätti silleen, et hei, et täähän oli onnistuminen. Ja tää oli nuorellekki tosi tärkee juttu.

On tosi kiitollinen ja tosi kiitollinen siitä, et pystyy myöskin ehkä auttamaan perheitä, nuoria semmoseen aiheeseen, mikä ehkä on vielä vähän… Sitä ei ehkä tiedosteta. Tai että ehkä meilläki ku huomataan, et se työskentely ehkä sote-kentellä, niin myö suhtaudutaan ehkä vähän ongelmalähtösesti. Mennään aina ongelmalähtösesti siihen. Mut että kun on saanu vähän semmosta kasvatuksellista näkökulmaa enemmänki, et totta kai ei unoheta sitä ongelmallista lähtökulmaa, et otetaan myöski hyödyllisyys ja kulttuurellinen ja voimavarakeskeinen lähtökulma siihen mukaan. Ja sitte ku on huomannu, että se toimiikin, jotenki siitä on kyllä… Todella se niinku buustaa itteäniki, että tässä ollaan oikeitten asioitten äärellä.

 

Sonja Hartikainen: Kuulen siun puheessa sen, että työstä voi nauttia, työstä saa nauttia, ja sillä selvästi on myös sinulle yksilönä ja sille nuorelle, mutta myös tämmöstä laajempaa merkitystä.

Kiitos, Miika, näistä sinun kommenteista ja siun vierailusta täällä, ja tää antaa meille paljon pohtimisen aihetta.

 

Miika Miljuhin: Jees, kiitos paljon.

 

Sonja Hartikainen: Tsemppiä työkentälle.

 

Miika Miljuhin: Kiitos.

 

[lapsen naurua]