Nuorten hyvinvointi - Podcastien tekstivastineet
Podcast pääkuva
Sisältöjulkaisija
27.12.2021
Nuorten hyvinvointi
Sami-Petteri Asikainen:
Moi! Tervetuloa kuuntelemaan Siun soten Miekö miepä -podcast-sarjaa. Mie oon sairaanhoitaja ja mielenterveysvaikuttaja Sami-Petteri Asikainen. Keskustelen podcastissa vaihtuvien vieraiden kanssa mielenkiintoisista aiheista mielenterveysaiheiden ympärillä.
Tän päivän jakson aiheena on nuoret. Mulla on keskustelemassa terveydenhoitaja Kurinen Anne koulu- ja opiskelijaterveydenhuollosta. Tervetuloa.
Anne Kurkinen:
Kiitos.
Sami-Petteri Asikainen:
Tossa aika vastikään julkastiin kouluterveyskysely. Sieltä kaks semmosta pointtia, mitkä mulle ehkä heräs vahvasti on yksinäisyys ja ahdistuneisuus. Erityisesti tyttöjen yksinäisyyden kokemus oli lisääntyny. Tai et se oli yleisempää ku pojilla.
Anne, jos lähdetään tätä jaksoo liikkeelle yksinäisyyden kokemuksesta. Miten sie ite näät nuorten yksinäisyyden kokemuksen tilanteen tällä hetkellä?
Anne Kurkinen:
No, kyl se varmaan on tai näkkyy siinä, et se on varmaan tää korona-aika, niinku mediassakin on tullu ilmi, et korona-aika on tuonu sitä yksinäisyyttä. Et tavallaan niistä kavereista on erkaannuttu, kun ei oo päässy silleen esimerkiks harrastuksiin. Sitä yhteistä olemista on ollu vähemmän. Sit tietenkin se etäkoulu sillon 2020 keväällä, niin toi varmaan osansa siihen yksinäisyyden lisääntymiseen.
Sit tosiaan niinku sanoin tuon, että harrastukset on varmaan osittain jääny. Sillon tuli ne tiukat rajotukset, ja koulussa ei tavannu niitä ystäviä. Monella sitten varmaan on, ainakin tossa murrosiässä yläkouluikäsiä kun miettii. Niin sit jos se jää tavallaan se harrastus, että siihen ei pysty osallistumaan, niin sitten voi se motivaatio siihen jatkamiseen olla vähän korkeempi ja kynnys korkeempi taas sitten jatkaa sitä. Että minusta tuntuu, et se yksinäisyys näkkyy siinä.
Sami-Petteri Asikainen:
Miten jos mietitään, että se yksinäisyys on lisääntyny, niin miten se näyttäytyy? Oireileeko nuoret sit jollain tavalla?
Anne Kurkinen:
No, osa oireilee, osa ei. Et kyllähän se koulumaailmassa on selvästi näkyvillä se, että nuoret voi olla ihan yksin siellä välitunnilla. Ei oo kettään kavereita, että hyö istuu yksin siellä penkillä tai he vettäytyy semmosseen hiljasseen paikkaan sitten yksin istumaan. Et kyl se niinku, mutta varmaan paljon on myös sitä, et se jää meille valitettavasti näkymättömäksi että. Mutta kyl miusta kaverit aika hyvin, esimerkiks luokkakaveritkin, tulee avoimesti siitä kertomaan sitten esimerkiks meille koulun aikuisille, että on huolissaan jostakin. Että hällä ei oo kavereita tai.
Sami-Petteri Asikainen:
Joo. Mites sie aattelisit, et miten sitä voitas ehkästä? Et varsinkin nyt, kun jos on oltu etäkoulussa ja tavallaan sitä kautta on myös se, ehkä sitä ei oo semmosta ryhmähenkee siihen muodostunu. Niin toki tietysti nyt, kun on palattu kouluun, sitä kautta tulee sitä ryhmää, sosiaalisia tilanteita. Mutta noin muuten, et miten voidaan ehkästä, että nuori ei tuntis niin voimakasta yksinäisyyttä ja sitä myöten tietysti syrjäytymisen riskikin saattaa syntyy isommaks?
Anne Kurkinen:
No, meillähän on Siun sotella niin tota. Siun sotessa. [naurua] Niin tota lisätty noita kouluihin näitä hyvinvointiohjaajia. Tai onko ne nyt hyvinvointipedagogin nimellä, psyykkarin nimellä? Mitä missäkin kouluilla on. Mut esimerkiks meilläkin on hyvinvointiohjaaja omalla koululla.
Hyvinvointiohjaajat on oikeestaan aika iso osa näitten yksinäisten oppilaitten arkee. Että sit on yritetty just sillä tavalla, että hyvinvointiohjaaja on esimerkiks ottamassa vastaan, kun tulee kouluun. Tiedetään näitä, ketkä on yksin. Tavallaan sitä kynnystä madalletaan, et sinne kouluun ees uskaltaa tulla ja pystyy tulemaan. Että ne on siinä tosi tärkeessä roolissa.
Sama kun esimerkiks meilläkin on nyt kokkeiltu semmosia ihan ryhmiä. Et tämmösille yksinäisille aroille oppilaille, että hyvinvointiohjaaja vetäs semmosia vähän niinku tämmöstä ryhmäytymistä sitten. Niistä on kyllä ihan hyviä kokemuksia ollu.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä.
Anne Kurkinen:
Et saahaan sit siihen.
Sami-Petteri Asikainen:
Kuulostaa tosi hienolta, että on panostettu siihenkin.
Anne Kurkinen:
Joo. Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Mites nuori ite voi omaa yksinäisyyttään? No, yksinäisyyttä on varmaan ehkä vaikee hoitaa, mut miten sen kanssa vois lähtee työskentelemmään?
Anne Kurkinen:
No, mietin ite sitä, kun meillähän on viime syksynä käytiin niinku terveydenhoitajat, psykologit, kuraattorit käytiin se IPC. En tiedä onko teille tuttu tämmönen interpersoonallinen tämmönen lyhytterapia tuttu sanana. Niin tätä koulutusta. Siinähän yks esimerkiks tämmönen tuo teema, mitä voidaan käydä tai jos tullee esille, niin on yksinäisyys. Et minusta se IPC on ainakin osan kanssa ollu tosi hyvä, et sitä voidaan hyödyntää siinä sen yksinäisyyden näkökulmasta. Lähtee miettimään niitä keinoja sit, miten siihen voitais.
Sami-Petteri Asikainen:
Oisko sulla antaa joku ihan konkreettinen esimerkki, et mikä vois olla semmonen toimi, mitä nuoren kanssa voi lähtee käymään läpi? Tai mitä nuori voi itekin lähtee pohdiskelemaan?
Anne Kurkinen:
Totta kai sitä aina lähetään miettimään, että onko ees joku semmonen, jossakin joku ystävä. Tai et olipa se sitten koulussa tai vaikka eri, ei välttämättä samalla luokalla, vaikka rinnakkaisluokalla tai koulussa toisella asteella joku semmonen henkilö, joka on hälle semmonen tärkee. Että ois jonkunnäkönen, et ei ihan yksin ois. Tai sitten tietenkin monella on onneksi se, että heillä on näitä some-kavereita. Somen kautta joku ystävä, jolle voi tavallaan sitten. Joka on semmonen tuki siellä.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä.
Anne Kurkinen:
Et semmosta niinku kannustaa että. Kannustamista lähtemään esimerkiks siitä omasta huoneesta, että tulee muun perheen läsnä ja muuta, että ei kokis sitä yksinäisyyttä niin raakana.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Elikkä ymmärsinkö oikein, et tavallaan osallistuu niihin ihmissuhteisiin, sosiaalisiin tilanteisiin, mitä elämässä on jo tällä hetkellä?
Anne Kurkinen:
Kyllä, kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Ehkä on tietosemmin niissä läsnä.
Anne Kurkinen:
Niin. Kyllä, kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Mites kiusaaminen? Et miten esimerkiks onks korona vaikuttanu millään tavalla kiusaamiseen?
Anne Kurkinen:
No, en tiiä, onko korona siihen silleen vaikuttanu. En sitä ossaa sannoo, mut kyllähän kiusaaminen on vuosi vuodelta lisääntynyt. Se on raaistunut. Tämä varmaankin sosiaalisen median kautta, niin se on tullu aika niinku. Se on aika raakaa ja karua nyt koulumaailmassa kyllä se kiusaaminen.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Oon ihan samaa mieltä. Varsinkin sosiaalisessa mediassa itelle tulee heti ensimmäisenä TikTok mieleen.
Anne Kurkinen:
Joo, joo.
Sami-Petteri Asikainen:
Joka on melko alustana raaka.
Anne Kurkinen:
Kyllä, kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Et kun lukee kommentteja, et siellä todella graavia kieltä käytetään.
Anne Kurkinen:
Joo. Ja sit ku osa on just näitä, et siellä jäät tavallaan nimettömäksi, et sitä ei pysty tunnistamaan, et kuka on. Mutta et se voi olla tosi raakaa ja julmaa se kiusaaminen.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Millasia vaikutuksia nuoreen tai millasia vaikutuksia kiusatuksi joutumisella voi olla nuoren hyvinvoinnille, mielenterveydelle?
Anne Kurkinen:
No, kyllä ainakin itekin nyt tällä hetkelläkin on itellä semmosia keissejä, että ihan siis kiusaaminen on ja tämmönen painostaminen on niin raakaa, että jopa itsetuhon partaalle ajaa sitten toisen. Että todella suuria vaikutuksiahan sillä on.
Sami-Petteri Asikainen:
Niin varmasti. Ite kans kun työskentelen mielenterveys- ja päihdepalveluissa, niin et siellä on just sitä itsetuhoajatuksia herää. Mikä on ehkä ollu sitten pidemmän ajan tämmönen havainto, niin et niille nuorille alkaa sit, kun ne aikuistuu, ehkä olla niitä sosiaalisten tilanteiden pelkoja ja ahdistuksia.
Anne Kurkinen:
Joo. Kyllä. Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Jotka huomattavasti sitten rajottaa sitä elämää ja jopa ohjaa niitä tulevaisuuden valintoja.
Anne Kurkinen:
Joo.
Sami-Petteri Asikainen:
Et valitaan sellanen työ, missä ei tartte kenenkään kanssa olla.
Anne Kurkinen:
Niin. Kyllä. Niin.
Sami-Petteri Asikainen:
Tai harrastuksia sen mukaan, että siin kenenkään kanssa ei tarvii sosiaalisessa tilanteessa olla. Tai sitten niitä harrastuksia ei ollenkaan oo sen takia, että on tosi vaikee mennä.
Anne Kurkinen:
Joo. Ja nuorille on kiusaamisesta, vaikka siitä puhutaan tosi paljon ja nuoret ehkä sen uskaltaa sanoo, mutta ne on tosi varovaisia sitten joskus kertomaan siitä kiusaamisesta ihan avoimesti. Koska ne pelkää taas sitä, että tavallaan hyö joutuu vielä enemmän kiusatuksi tai tulee sitä kosto elää -mentaliteettia. Että jotenkin vaan pitäis saada enemmän nuoria rohkastuu siihen, että tulkaa puhumaan jollekin koulun aikuiselle. Et olipa se ihan kuka vaan.
Sitten just sitä joutuu monesti selittämään, että kun nuoretkin on aika tietosia siitä, että mitä siitä voi seurata sitten. Niin hyö pelkää tietenkin, et jos he tullee kertomaan, että menneekö siitä tieto sitten esimerkiks just tonne nuorten Ankkuriryhmän poliisin tietoon. Mitä siitä seuraa hälle, jos hän on siitä kertonu? Et tää on se monesti, mitä joutuu sitten nuorille rohkasemaan. Että ei se välttämättä tule silleen, että sinä oot sen sanonu, vaan myöskin koululla opettajilla ja meillä kaikilla on silmät ja korvat. Että se voidaan kääntää se, että kukaan ei yksilöidy oppilaana sitten tai kaverina siihen. Että tullee sanomaan siitä kiusaamisesta.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Kyllä. Se on tosi varmasti monelle nuorelle just se tosi tärkee tieto, et siinä on sit se aikuinen, joka kuitenkin loppujen lopuks vetää sitä tilannetta ja vie sitä eteenpäin.
Anne Kurkinen:
Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Et se ei sille nuoren harteille ei jää.
Anne Kurkinen:
Niin kyllä. Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
No, sie tossa toitkin esille sitä, että mikä on tosi tärkeetä, jos kokee, että itse on kiusattu tai että kaveri on kiusattu. Et kertoo niille aikuisille. Mitä muuta voi tehä kun, että kertoo vaikka koulussa aikuiselle?
Anne Kurkinen:
No, varmaan se, että siellä kotona uskaltaa siitä puhua. Et koti tietää kans, koska monesti voi olla näin, että kotona ei välttämättä tiedetä sitä kiusaamisjuttua ollenkaan.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. No, mites sitten jos käännetään tää toisinpäin tavallaan siitä näkökulmasta, et kuinka aikuisen tulee suhtautuu siihen kiusaamiseen? Tai kuinka olla niinku kohdata se nuori, joka kertoo siitä omasta kiusaamistaustasta? Et usein ainakin itelle tulee sellanen mielikuva, et vanhemmat varmaan ottaa niinku hermokierroksia ja sitten tulee sitä semmosta ehkä ajattelematontakin tekstii siihen sanottuu. Et mitä kaikkee ne haluais tälle kiusaajalle sanoa esimerkiks.
Niin miten sitä vois aikuinen kohdata sen nuoren, joka kertoo siitä kiusaamisestaan ensimmäistä kertaa tai ylipäätään?
Anne Kurkinen:
No, miusta se on tärkee se, että ylipäätään nuori siitä kertoo. Just niinku itekin aina rohkasen sitä esimerkiks terveystapaamisilla ja muilla tapaamisilla niin sitä, että jokainen kokee sen kiusaamisen yksilöllisesti. Että sen tavallaan jokaisella on se oma tuntemus. Että joku voi ajatella, että ei tää oo kiusaamista, mut jollekin se on jo kiusaamista. Et se on niin yksilöllistä, että kaikki. Tavallaan sille nuorelle korostaa sitä, että puhuu avoimesti niistä, et miltä hänestä tuntuu. Ja sit miusta se avoimuus siinä ja just se, että uskaltaa rohkeesti sanoo sen. Tosiaan kannustaa siihen, että jokainen sen kokkee eri tavalla. Minkä minä tunnen kiusaamisena, niin se on varmaan kiusaamista. Et sille ei oo semmosta mittaristoo, et mikä on kiusaamista ja mikä ei kiusaamista.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Varmaan sitten myös aikuisena se, että ei lähetä välttämättä heti ratkasemaan sitä tilannetta.
Anne Kurkinen:
Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Vaan että ollaan ennemminki just siinä läsnä ja kuunnellaan sitä kertomusta.
Anne Kurkinen:
Joo. Niin. Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Mites sitten kiusattu voi lähtee käsittelemään sitä kiusaamiskokemusta? Koska kuitenkin pahimmillaan, niinku sä itekin sanoit siitä, et se on aika graavia tällä hetkellä. Se jopa voi olla hyvinkin traumaattista. Miten sitä vois lähtee käsittelemään sitä asiaa? Missä vaiheessa esimerkiks on tarvetta ammattilaisen avulle?
Anne Kurkinen:
No, kyllä miusta ammattilaisen avulle kannattaa tai tavallaan nuorille sitä tuodakin ilmi, että mahollisimman varhasessa vaiheessa. Et siitä ei tule semmosta peikkoo sitten nuorelle. Eikä tuu niitä pelkoja ja tämmösiä tilanteita. Yleensä se tietenkin koulumaailmassa on, kelle kiusaamisesta tullaan juttelemaan, niin on kuraattori tai just se hyvinvointiohjaaja. Tietenkin voi olla oma luokanvalvoja tai joku muu opettaja, joka on semmonen läheinen. Mutta yleensähän ne ja Kiva-tiimihän on monessa koulussa, esimerkiks meilläkin toimii Kiva-tiimi. Et hyvin herkässä vaiheessahan näitä lähetään käsittelemään nuoren kanssa.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Mites sitten jos mietitään kiusaajan kannalta? Mikä saa nuoria kiusaamaan?
Anne Kurkinen:
No, sehän se monesti onkin, että sitä pitäis tavallaan sitä kiusaajaa. Monestihan se on näin, et se kiusaaja jää vähän sitten sinne syrjään. Että tokihan hänetkin pitää, häntäkin pitää kuulla, koska siellä voi olla hälläkin joku kiusaamistausta, minkä takia hän kiusaa. Monesti se valitettavasti on näin, et se jää sitten tämä kiusaaja vähän sinne taka-alalle. Että kiusattua kuunnellaan ehkä herkemmin.
Sami-Petteri Asikainen:
Oma kokemus on monesti sellanen ollu, et se kiusaaja leimautuu hyvin vahvasti kiusaajaksi ja se leima on aika pysyvä.
Anne Kurkinen:
Se on aika pysyvä. Joo, kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Se sitten saattaa pysyy siellä elämän aikana mukana hyvinkin vahvasti ja varsinkin pienemmillä paikkakunnilla.
Anne Kurkinen:
Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Ja et niinku sä itekin sanoit siellä saattaa olla taustalla hänellä sit se oma kiusaamiskokemus tai joku muu asia.
Anne Kurkinen:
Niin, niin. Joo. Joo. Niin mitä hän ei oo pystyny tavallaan tuomaan ilmi.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä.
Anne Kurkinen:
Ja se paha olo purkautuu sitten sillä tavalla.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Et varmaan. Et miten esimerkiks kouluissa siun oman kokemuksen perusteella, et miten tavallaan tän kiusaajan niin, että käydäänkö hänen kanssa kuinka paljon esimerkiks keskusteluja siitä hänen tilanteesta? Ja just siitä, että millaset tekijät hän itse kokee, et on vaikuttanu siihen, että hän on ehkä alkanu sitten purkaa sitä oloaan sillä kiusaamalla.
Anne Kurkinen:
No, kyllä niitä pyritään käymään läpi. Sitten just tämä tulee monesti sitten ilmi, että saattaa viedä aikaakin, mutta sit se saattaa tulla sieltä ilmi, että häntäpä on itteekin kiusattu. Sitten tosiaan se on, ne tunteet on jääny käsittelemättä. Tai siellä on tapahtunu jotain muuta esimerkiks perheessä tai näin, et mitkä on jääny sitten sinne purkamatta ja käsittelemättä. Se kostautuu sitten toiseen.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Kyllä. No, mites sitten nuoren uupuminen? Et millasia uupumusoireita nuorella on? Miten se esiintyy tai ilmenee esimerkiks siellä koulussa, kotona, nuoren arjessa?
Anne Kurkinen:
No, uupuminen on nyt varmaan kans viimeisten vuosien aikana lisääntyny. Etenkin tyttöjen uupuminen. Se on varmaan semmonen, joka tulee se paine varmaan ihan sieltä nuoresta itestään. Että tavallaan on semmonen täydellisyyteen pyrkivä ja haluaa olla aina paras ja haluaa menestyä, niinku varmaan jokainen haluaa menestyä parhaalla mahollisella tavalla.
Mutta se uupuminen näkyy ihan selvästi siinä, et esimerkiks ku sieltä alakoulusta siirrytään yläkouluun, niin se raja, tavallaan se rima vedetään todella ylös. Että niitä ysejä ja kymppejä vaan on saatava sieltä, vaikka esimerkiks seiskaluokan terveystapaamisessa monesti käydään läpi sitä, että voi vaikeutuu se oppiminen ja opiskeltavat asiat. Ne tulee laajemmiksi ne alueet ja vaikeutuu. Pitäis olla armollinen itelle ja antaa armoo. Ja välillä niitäkin, että kasi on hyvä numero, mutta kun se ei monellekaan riitä, vaan se on sitten, et tavallaan se rima on asetettu liian ylös. Niin se näkyy. Etenkin tytöillä se näkyy siinä.
Miun mielestä uupuminen näkyy sitten taas siellä ysiluokalla, ysiluokan keväällä. Että sillon moni tajuaa sen, että peruskoulu on kohta ohi ja minun pitäis sitten miettii, missä minä oon ens vuonna. Miten minä pärjään? Valitsenko minä oikean uran itselleni? Se näkyy aika monella tavalla se uupuminen. Ja sit tietenkin se, missä se näkyy tänä päivänä tosi paljon, niin on se koulupoissaolot. Et nuori ei yksinkertasesti jaksa lähteä kouluun. Ei jaksa herätä. Tai lähtee kouluun, mutta ei jaksa olla oppitunneilla. Että on sitten meidän aikuisten hoivissa tyyliin päivän siellä, et esimerkiks hyvinvointiohjaajan luona tai. Et kyllä uupuminen on miusta nyt varmaan se kaikkein suurin ongelma koulumaailmassa.
Sami-Petteri Asikainen:
Miten vois tukee nuorta ja ehkäistä sitä uupumista?
Anne Kurkinen:
No, varmaan tietenkin se, että ne elämän perusasiat on kunnossa. Et se lepo ja ravitsemus ja liikkuminen. Sitten taas tämä koulumaailman yhdistäminen siihen vapaa-aikaan, et ne on tavallaan balanssissa. Just se, että vähän sitä kuunnella sitä omaa ihteensä ja tota. Sitä niinku et miten esimerkiks koulumaailmassa voi helpottaa, niin totta kai sitten tehhään niitä yksilöllisiä järjestelyjä, että voidaan lyhentää koulupäivää tai tämmöstä.
Mutta et kyllä niitä keinoja yritetään aina miettiä, että mikä siinä ois. Mutta jotkut on niin tiukkoja siitä omasta menestymisestään ja tämmösestä, että ne ei anna yhtään, esimerkiks lomalla ei anneta yhtään sitä lupaa itelle rentoutua vaan painetaan täysillä lomatkin. Että seuraavalla viikolla on kokeita, ja niihin on sitten päntättävä myös sillä lomalla, että tavallaan ei osaa irrottautuu siitä.
Sami-Petteri Asikainen:
Mistä ne paineet tulee niille nuorille? Mistä ne saa sen ajatuksen, että pitää suoriutua täydellisesti?
Anne Kurkinen:
Se on varmaan osalla ihan semmonen, et on semmonen sisäsyntynen vietti. Mutta osalla varmaan on sit vähän kilpailuhalua luokkakaverin tai kaverin kanssa että.
Sami-Petteri Asikainen:
Voiko siihen vaikuttaa jollain tavalla, et semmosta just sitä ehkä painetta, että ei asettais itelleen liian kovia paineita? Niin voiks siihen jollain tavalla vaikuttaa sitten joko koulussa tai kotona? Tai voiko nuori ite siihen jotenkin sitten asennoituu niin että ei.
Anne Kurkinen:
No, varmaan ite siitä nuorestahan se pitäiski lähtee. Et monesti niitä sitten puidaan justiinsa vanhempienkin kanssa. Että koti monesti kans se, et kottoo tulee sitä viestiä, että mitä myö tehhään ja mitä voidaan tehä. Että kun ei yhtään anna armoo itelleen. Että että. Ne on aika haastavia nää jutut. Monestihan sitten tää uupumus ja tavallaan tää täydellisyyteen pyrkiminen sitten on, sitten taas näkkyy niissä syömishäiriöissä, että monesti ne liittyy sitten yhteen.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. No, oikeestaan tästä varmaan päästään sit semmoseen ehkä oireiluun, et miten nuoret oireilee. Juurikin tän kouluterveyskyselyn perusteella kohtalaista tai vaikeaa ahdistuneisuutta koki 30 % tytöistä, ku aiemmin tuo luku on ollu noin 13, 20 %:n kohilla tuolla vuosilla 2013, 2019. Ja sitten taas vuoden 2021 tuossa kyselyssä pojista noin 8 % kerto kokevansa ahdistuneisuutta. Et tääkin on kasvussa ja erityisesti tytöillä.
Niin miten? No, toki tietysti varmaan se juurikin toi, että asetetaan itelleen niitä paineita. Toki siellä sit se yksinäisyys, uupumus, kaikki voi siinä semmosen ahdistuksena ilmetä. Mutta että mitenkä se nuoren ahdistus saattaa siellä arjessa ilmetä? Jos mietitään esimerkiks, miten vanhempi tai opettaja tai joku muu läheinen kaveri voi vähän tutkailla, että tämmönen oirelu, niin voisko tää olla, että nuori on ahdistunu?
Anne Kurkinen:
No, kyl se varmaan näkyy just silleen, että viesteissäkin, mitä vanhemmilta tulee yhteydenottoja, niin et hyö huomaa, et nuori vetäytyy sinne omaan huoneeseen. Ei oo enää läsnä siinä perheen yhteisessä arjessa. Ei oo enää siinä mukana tai esimerkiks osallistu yhteiseen ruokailuhetkeen. On jotenkin ehkä just semmonen vetäytynyt ja hiljanen. Ehkä voi olla semmonen, et on itkuherkkä tai sitten räjähdysherkkä, et se tulee sillä tavalla esille.
Sami-Petteri Asikainen:
Mites jos mietitään sitten masennusoireiluu? Et toki masennuksessakin on tämmöstä ahdistuksen kaltasta oireilua, mutta miten esimerkiksi. Tai jos ihan puhutaan masennuksesta, niin miten se oireilee siellä? Et liittyyks siihen sit enemmän itsetuhosia ajatuksia tai semmosta yleistä jaksamattomuutta, aikaansaamattomuutta?
Anne Kurkinen:
Joo. Kyllä varmaan silleen, jos erottelee ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta, niin masennus varmaan näkyy semmosena enemmän jaksamattomuutena ja sitten just näitä itsetuhosia. Itsetuhosina puheina ja ajatteluna. Mut tuo ahdistuneisuus on silleen niinku koulupäivienkin aikana, niin kyllähän se voi sanoa, et melkeen joka päivä ja näkyykin joka päivä omassakin työarjessa se, että nuoret. Siis ne jotenkin ei osaa. Tunteiden käsittely on jotenkin tänä päivänä hukassa. Et omia tunteita ei osata, niit ei osata eritellä. Se että tietty tunne, et mikä se tunne on, miten sen sanottaa. Sitten se, että elämässä ei mee aina hyvin. Et meidän pitää myös niitä pettymyksiä oppia sietämään.
Mutta tää on varmaan se suurin tekijä tähän ahdistuneisuuteen, että nuoret ei osaa enää tavallaan, hyö ei siedä enää pettymyksiä. Et se ensimmäinenkin epäonnistuminen tai joku muu vastoinkäyminen, niin jotenkin se elämä romahtaa siihen. Et jotenkin tämmöstä tunne, mitä tää nyt vois, tunnekasvatusta olla, niin sitä tarvittais enemmän tänä päivänä. Ihan jo sieltä alakoulumaailmasta ja varmaan jo ihan päiväkodista lähtien.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä.
Anne Kurkinen:
Että omia tunteita oppis käsittelemään. Ne kuuluu elämään ne eri tunteet.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä.
Anne Kurkinen:
Et monesti just terveystapaamisissa jutellaan näistä niinku psyykkisestä jaksamisesta. Ja niistä sitten, että kun vaikka nuori raksittaa sinne, että on ahdistuneisuutta, on masentuneisuutta. Niitä kun ruvetaan sit käymään läpi, et mites sä sen, et minkälaisena sä sen tunnet, niin ne voi olla just sitä, että ei siedetä yhtään sitä epäonnistumista. Sit aina pitää vaan sitä yrittää, että no esimerkiks murrosikä tuo sitä, että mielialat vaihtelee. Se kuuluu, että meillä jokkaisella on välillä niitä huonoja päiviä ja huonoja hetkiä. Niitä kohti vaan pitää mennä ja.
Sami-Petteri Asikainen:
Onks tähän osittain vaikuttanu myös, jos mietitään, sosiaalinen media, joka luo sellasen kuvan herkästi, että elämän pitää olla jollain tavalla täydellistä.
Anne Kurkinen:
Kyllä. Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Et se ulkoisesti näyttää täydelliseltä, mutta myös (et kun ne on kuvissa ollaan) paljon onnentunteita, ilon tunteita.
Anne Kurkinen:
Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Että ei sit myöskään siedetä siinä omassa elämässä just niitä ikäviä tunteita.
Anne Kurkinen:
Niin. Joo.
Sami-Petteri Asikainen:
Pettymystä. Tämmöstä niinku, no ylipäätään ehkä vaikeita tunteita.
Anne Kurkinen:
Kyllä, kyllä. Joo. Kyllä niinku varmaan media on yks, mikä on sen tehny. Että jos miettii niin esimerkiks sarjojakin, kun kahtoo, niin kaikkihan siellä mennee aina niinku sujuvasti ja ikinä ei oo niitä juurikaan niitä epäonnistumisia ja näitä.
Sami-Petteri Asikainen:
[naurua]
Anne Kurkinen:
Et siellä vaan mennään hyvästä hyvään ja näin niin. Ja minusta vanhemmatkin on varmaan aika kädettömiä tänä päivänä. Että onko sitten vanhemmatkin jo tavallaan sitä ikäluokkaa, että kaikki on tavallaan elämä on ollu helppoo. Hyö on oppinu sit sen mallin sieltä kottoo, että vanhemmatkaan ei tavallaan ossaa niitä omia tunteita käsitellä. Niin se sit heijastuu.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Kyllä. No, sie toitkin esille tosta ton syömishäiriöt. Et se toki tietysti on varmasti juurikin niitten paineitten, kun on sitä täydellisyyden tavottelua ja siitä syntynyttä ahdistusta. Niin varmaan aika luonnollinen jatkumokin jollain tavalla. Millä tavalla nuorten syömishäiriöt näyttäytyy?
Anne Kurkinen:
No, kyllähän se lähtee varmaan monesti siitä, että liikunta lisääntyy. Sitä liikuntaa hullun lailla lisätään. Sitten varmaankin, mikä koulumaailmassa näkyy ensimmäisenä, niin se että kouluruokailu jätetään. Et kouluruokailuun ei mennä. Et monesti se silleen opettajat tai kaverit, onneksi tänä päivänä kaverit havahtuu siihen tosi herkästi. Että hyö tuo sen huolen esille, että esimerkiks kaveri ei käy ikinä syömässä. Tai se käy syömässä, mutta se ei juurikaan lautasta siellä. Sen verran ehkä, et lautanen likaantuu, mutta että. Et siitä se varmaan lähtee ihan siitä syömättömyydestä.
Sit tosiaan niinku sanoin niin toinen voi olla se, et se liikunta lisääntyy. Sitten monesti nyt, mikä on ehkä se uus ilmiö, niin kun tytöillähän tää on yleisempi. Toki pojillakin syömishäiriöö on. Mutta tämmöstä anorektista käyttäytymistä, niin tytöt pukeutuu väljiin vaatteisiin. Et se monesti jo vähän hälytyskellot soi, että on semmoset isot väljät hupparit, collegehousut ja hyö pukeutuu semmosiin.
Sami-Petteri Asikainen:
Miten? Tuossa sanoitkin siitä, että myös pojilla on syömishäiriöitä. Mut toki tietysti ne ehkä terveydenhuollossa niitä ei osata tunnistaa.
Anne Kurkinen:
Joo.
Sami-Petteri Asikainen:
Koska se saattaa eri tavalla näyttäytyy. Onks sulla itellä kokemusta esimerkiks nuorten poikien syömishäiriöistä? Et millä tavalla se voi näyttäytyy siellä esim. koulussa? Tai ylipäätään ehkä jos mietitään, et tullaan sitten terveydenhoitajan vastaanotolle, että millasiin asioihin voi kiinnittää huomiota? Tai millaset asiat ehkä kiinnittää huomiota?
Anne Kurkinen:
No, kyl se pojillakin varmaan on se liikunta ja sit se syöminen. Mutta tää on just silleen, et esimerkiks poikien niinku jos kasvua katotaan näin ja muutenkin olemista ja olemusta. Niin kun tää on niinku sanoinkin et yleisempi tytöillä, niin valitettavasti se monesti voi olla, että pojilla jää niinku tavallaan ei osata ees ajatella, et se voiski olla syömishäiriö. Vaan aatellaan, et se voi olla joku muu ja lähetään ehkä somatiikkaa enemmän tutkimaan.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä.
Anne Kurkinen:
Kun taas tytöillä se ehkä helpommin yhistetään siihen, et tää on nyt syömishäiriö.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Ja tietysti varmaankin tytöillä, joilla jo kuukautiset on alkanu, että heti siitä pystytään tavallaan havaitsemaan.
Anne Kurkinen:
Niin kyllä. Joo, joo.
Sami-Petteri Asikainen:
Et nyt saattaa jotain tässä olla.
Anne Kurkinen:
Joo. Ja monestihan just esimerkiks vastaanotolle tulee nuori. No, monesti se on se tyttö. Niin tulee sillä oireella, että minua huimaa. Sit ruvetaanki. Et näitäkin on ollu aika montakin, että tulee se, että hällä tyyliin vintti pimenee ihan tyystin ja huimaa. Sit ruvetaan kattomaan verenpainetta. Ruvetaan kattomaan pikkusen labroja. Niin se pää- tai katotaan painoo niin kasvujuttuja, niin se on monelle sitten yllätys ihan tytölle jo siinä, että ai tää johtuukin siitä, et mul on paino pudonnu esimerkiks monta kiloo. Et se voi olla vaan se huimaus se yks merkki että.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Ja no tietysti taas palaten ehkä poikiin. Onks se just semmonen ehkä maskuliinisten piirteiden, jos miettii tämmösiä lihasdysformia-tyylisiä. Että enemmän pyritään siihen lihaksikkuutta saamaan.
Anne Kurkinen:
Joo, kyllä. Kyllä.
Sami-Petteri Asikainen:
Ja sitä kautta sitten ehkä ruvetaan rajottamaan sitä ruokailuu.
Anne Kurkinen:
Joo, joo. Juuri näin. Juuri näin.
Sami-Petteri Asikainen:
No, mites sitten jos mennään päihteisiin? Et onko sulle itelle, ootko huomannu vastaanotoilla tai onks sulla muuten tietoo siitä, et onko esimerkiks korona vaikuttanu nuorten päihteidenkäyttöön millä tavalla? Tai mikä on nuorten tilanne tällä hetkellä ylipäätään päihteidenkäytön suhteen?
Anne Kurkinen:
No, on varmaan koronakin vaikuttanu siihen, että ehkä. Ehkä sillon alussa, en tiiä miten näitä, miten kaveriporukat tapasi toisiaan. Mutta kyllä varmaankin on lisääntynytkin sen myötä ja muutenkin päihteiden käyttö on lisääntyny. Ehkä se on näin, että nyt se alkoholi on vähäisempää. Mutta kun miettii nuuska, tupakka ja ainakin nuuska omalla koululla, niin voi sanoo, et nuuskan käyttö on lisääntyny ihan hurjasti. Kannabis on varmaan se, mikä on edelleen ollu kasvussa. Sitten lääkkeitten väärinkäyttö. Et se on lisääntyny.
Sami-Petteri Asikainen:
Onks se tämmöstä monipäihteistä sitten?
Anne Kurkinen:
Joo, se voi olla sitä monipäihteistä tai sitten ihan siis on, et esimerkiks kipulääkkeitä käytetään väärin. Et kipulääkkeissä monesti voi olla näitä kolmiolääkkeitä, mitä määrätään, ja niitten käyttö on varmaan lisääntyny, väärinkäyttö lisääntyny. Sit toinen mikä ni ADHD-lääkkeitähän on käytetty kans tosi paljon jossain vaiheessa väärin. Että niitä oli nuorelle määrätty, mut hyö ei ehkä niitä ite käyttäny, vaan niitä diilattiin sitten toisille.
Ite oon kyllä silleen huolissanikin tästä vähän tästä lääkkeiden käytöstä. Että jotenkin tuntuu, et lääkärit määrää aika köykäsin perustein nykysin nuorillekin aika vahvojakin kipulääkkeitä. Semmosiinkin vaivoihin, mitä ite ei ois kyllä ajatellu. Että esimerkiks kuukautiskipuihin määrätään Tramalia, niin minust se on aika hurjaa. Niin et se on jotenkin. Ja nyt justiinsa kuulin, että esimerkiks Panadolia käytetään. Tänä päivänä käyttää nuoret todella paljon, ja sehän on just aika maksatoksinen lääke sitten. Et Panadolista on tullu aika in nyt.
Sami-Petteri Asikainen:
Okei.
Anne Kurkinen:
Et kaikkee mitä sieltä kottoo nyt voi löytyy, niin se on lisääntyny.
Sami-Petteri Asikainen:
Mikä saa nuoren ensinnäkin ees kokeilemaan päihteitä tai ylipäätään siihen päihteiden käyttöön? Et totta kai nuorilla on semmosta ihan luontasta uteliaisuutta, halua kokeilla. Tietysti varmaan sosiaaliset paineet saattaa siellä olla.
Anne Kurkinen:
Kyllä, joo. Ne on varmaan ne yleiset ne sosiaaliset paineet ja just se kokeilun halu. Mutta kyl se jos esimerkiks yläkoululaisia miettii, niin se on jännä taitekohta se kutosen ja seiskan väli. Että siinä se monesti tulee. Tai sit siellä seiskalla, että ku tavallaan se kaveriporukka muuttuu ja tulee sitä tarjoomista, niin sitten ei ehkä uskalla olla kokeilematta. Vaikka näistä kyllä tosi paljon puhutaan ja jutellaan nuorten kanssa.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä.
Anne Kurkinen:
Ja minusta nuoret puhuu tänä päivänä niinku ainakin itelle, ni minusta tuntuu, et tosi avoimesti päihteistä. Josta mie oon silleen ihan aina niinku annankin sitä positiivista palautetta, et kiva jutella, että ku työ puhutte näin avoimesti näistä asioista. Ja mitä mieltä ne tavallaan ite on niistä, niin sieltä kyllä saa aina hyviä keskusteluja.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Siis sanoit tuosta keskusteluista. Onko nuorilla miten paljon päihdemyönteisyyttä?
Anne Kurkinen:
On. On ja etenkin se kannabis on varmaan. No, itelle ei oo tullu silleen, mut varmaan just tuolla ammattioppilaitosten puolella, mitä kuuntelee niin terveydenhoitajan kokemuksia, niin se kannabismyönteisyys. Ja esimerkiks päihdelääkärikin sanoo sitä, et ku hänelläkin menee aina jauhot suuhun, ku ne osaa perustella niin hyvin niitä hyviä puolia [naurua]. Että kyl se on niinku.
Sami-Petteri Asikainen:
Onks tässä, et ku ne osaa perustella niitä hyviä puolia, niin ymmärtääkö ne kuitenkin sit ne riskit tai ne mahdolliset haitat esimerkiks kannabiksesta?
Anne Kurkinen:
Ei ne varmaan tule sitä silleen ajatelleeks. Tai ne varmaan sen sivuuttaa silleen, että no ei minulle tapahdu niin. Että no joo joo, tiiän, mutta ei minulle voi tapahtuu niin. Ne on niin elää siinä tässä ja nyt hetkessä että.
Sami-Petteri Asikainen:
No, siitä onkin hirveen luonnollista mennä seuraavaan tavallaan siihen, et kuinka siihen puuttuu. Miten puuttua aikuisena nuoren päihteidenkäyttöön?
Anne Kurkinen:
No, miusta tässä on just niinku sanoinki, et nuoret onneks juttelee siitä avoimesti. Mut miusta se, että siitä asiasta uskaltaa puhua. Se otetaan puheeksi ihan reilusti. Asioista puhutaan suoraan niitten oikeilla nimillä. Niin miusta tuntuu, et se on niinku semmonen, se avoimuus niinku tässä asiassa niin, mikä niinku kantaa ja varmaan vie sitten pitkälle.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Ja tietysti varmaan sitten myös tähänkin, et ku ylipäätään, ku nuori kertoo itselleen tärkeistä asioista tai vaikeista asioista, et vanhempana kuuntelee. Muistaa kuunnella ensin, että ei lähe välttämättä heti ensimmäisenä saarnaamaan kaikesta.
Anne Kurkinen:
Niin, kyllä, kyllä. Niin, niinpä. Just se et tavallaan osaa asettua sinnekin nuoren tasolle. Mut sitten taas, et osaa olla semmonen ammattimaisen jämäkkäkin niissä asioissa mutta.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. No, miten nuoret haluaa ite, että se asia otetaan heidän kanssa esille. Onks sulla tullu sellasta tilannetta, et nuoret on ite kertonu vähän sitä?
Anne Kurkinen:
On. Kyllä on. Että varmaan se on sitten taas se, että nuori kokee varmaan. Se et se voi hälle jo olla vähän niinku ongelma. Et hän tavallaan, se on semmonen hätähuuto. Että hän tavallaan siitä kertoo rohkeesti että. Mut se ei uskalla sanoo, et auta minua. Mutta se, et siitä puhutaan.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Me ollaan käyty nyt aika monta aihetta tässä läpi. Ollaan käyty yksinäisyyden, kiusaamisen, ahdistuksen, uupumuksen, syömishäiriöitä, päihteitä.
Onks sulla omia havaintoja siitä, että miten tää nuorten tilanne on sun työuran aikana muuttunu, kehittyny suuntaan tai toiseen? Onko jotain selkeitä linjoja, mitä sie pystyisit sanomaan oman kokemuksen perusteella?
Anne Kurkinen:
Joo. No, mie oon ite ollu nyt. 2009 oon siis valmitunu terveydenhoitajaksi. 2010 oon terveydenhoitajan työt koulu- ja opiskeluterveydenhuollossa alottanu. Viime vuoteen asti niinku vuos sitten mulle jäi vaan yläkoulu ja lukio. Sitä ennen oli alakoulu, yläkoulu, lukio.
Et kyllähän tää niinku. Oikeestaan jos näitä kaikkia osa-alueita miettii, niin nää kaikki on ongelmat on tänä päivänä mun mielestä lisääntyny. Myös sinne alakouluun. Että nämä näkyy jo valitettavasti nyt siellä alakoulussakin, alakoulun arjessa. Jota ne ei varmaan sillon, kun minä alotin, niin ei esimerkiks syömishäiriöö, ahdistuneisuus tai yksinäisyys. Ei ne näkyny sillä tavalla siellä. Et kyllä ne on kaikki nämä osa-alueet on lisääntyny silleen ja pahenevassa määrin.
Just semmonen nuorten se yleinen pahoinvointi niin on lisääntyny. Että varmaan se pahoinvointi minusta on se huolestuttava, mikä näkyy nyt. Et se ja tämmönen ahdistuneisuus, että se lisääntyy ja se tulee tosiaan siellä jo siellä alakoululla että.
Sami-Petteri Asikainen:
Se on kyllä tosi ikävä kuulla, et se on tavallaan laskenu sinne alemmillekin tasoille.
Anne Kurkinen:
Kyllä. Mut se että miusta ainakin tai itsestä, en tiiä onks se sitten omankin tämmösen ammatillisen kasvun myötä tullu. Mut se että tavallaan näistä asioista pystytään ja uskalletaan, ja niinku sanoinkin sen, että avoimesti ja reilusti näistä asioista puhutaan. Niin miusta se on taas varmaan omassa työssä muuttunu. Että niistä uskalletaan puhua jo ihan eri tavalla. Sekä ite että nuori tai lapsi.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Ja se on hyvä muutos kyllä. Ihan pakko siihen, että sitä me kaivataan ja sitä tietoo sitä kautta kertyy.
Anne Kurkinen:
Kyllä, kyllä. Niin. Ja ne osataan tavallaan tunnistaa ne merkit siellä, et mitä ne on.
Sami-Petteri Asikainen:
Kyllä. Miten vielä lopuks sellanen, että millasia terveisiä sie haluaisit sanoo nuorille, jotka kokee tällä hetkellä, onpa se sitä yksinäisyyttä, kiusaamista tai ahdistusta tai syömishäiriötä tai mitä tahansa haasteita elämässä. Niin millasia terveisiä sie haluisit heille kertoo?
Anne Kurkinen:
No, kyllä varmaan nuorille ne terveiset ois se, että uskalla puhua asioista ja ottaa ne asiat esille. Vaikka se tuntus kuinka tyhmältä, mutta niin tyhmää asiaa ei oo, että sitä ei uskaltas jollekin aikuiselle tai kaverille puhuu. Et se tavallaan päästäis siihen ongelmaan tarttumaan tai haasteeseen tarttumaan sitten mahollisimman varhaisessa vaiheessa.
Sami-Petteri Asikainen:
Ja varmaan koulussakin ne on just se, no tietysti opettaja ja muita tämmösiä matalan kynnyksen on just terveydenhoitaja ja kuraattori esimerkiks.
Anne Kurkinen:
Kyllä. Niin. Ja hyvinvointiohjaajat. Niitä on tosiaan nyt lisätty Siun sotessakin aika monella koululla jo on. Niin hän on semmonen vielä matalamman kynnyksen paikka varmaan ku se terveydenhoitaja että. Mut kyl se tietenkin terveydenhoitaja on ollu se monesti se tuttu ihminen siellä monta vuotta. Niin se on varmaan sitten edelleen se semmonen, et asiassa ku asiassa mieluummin tullaan sille terkkarille juttelemaan että.
Sami-Petteri Asikainen:
Kiitos paljon Anne, kun tulit juttelemaan tästä tärkeästä aiheesta. Kiitos paljon sun omista ajatuksista, vinkeistä, neuvoista. Kiitos paljon kuuntelijalle. Palaillaan.