Lähihoitaja Satu Sallisen sydän on ikäihmisten arjessa ja elämän viimeisissä hetkissä.
Kontiolahden Kaarnakodissa eletään arkea, jossa hoiva on enemmän kuin tehtävälista. Se on kohtaamisia, yhteyttä ja rinnalla kulkemista, useimmiten aivan elämän viimeisiin hetkiin saakka. Lähihoitaja Satu Sallinen tietää sen paremmin kuin moni muu.
Hän on tehnyt työtä ikäihmisten parissa lähes koko aikuisikänsä ja pysynyt vuodesta 1996 samassa työyhteisössä, joka on vuosien varrella muuttunut, mutta säilyttänyt tärkeimmän: työn keskiössä ovat asukkaat.
Kuopiosta Pohjois-Karjalaan
Satu Sallinen muistaa tarkasti, mistä kaikki alkoi.
”Olen Kuopiosta lähtöisin. Nuorena opiskelin osastoapulaiseksi ja pääsin harjoitteluun isoon vanhainkotiin. Siellä se kipinä syttyi vanhustenhoitoon.”
Työ vanhusten parissa tuntui omalta heti. Pian syntyi halu kehittyä lisää.
”Minulle tuli ajatus, että haluan insuliinin pistämisluvat. Lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi ja valmistuin vuonna 1996.”
Samoihin aikoihin elämä toi mukanaan myös rakkauden ja sen perässä muuton Pohjois-Karjalaan.
”Tapasin mieheni, joka on Joensuusta. Sen myötä minusta tuli pohjoiskarjalainen.”
Työuralla tie vei Varparannan hoivakotiin, jossa Satu työskenteli pitkään eri rooleissa ennen vakituista työpaikkaa. Kolmisen vuotta sitten Varparannan toiminta siirtyi uusiin tiloihin keskelle Kontiolahden kirkonkylää ja yksikön nimi vaihtui Kaarnakodiksi.
”Olen ollut täissä käytännössä koko ajan samassa yksikössä. En ole haikaillut muualle.”
“Meillä ei ole sinun ja minun töitä”
Kaarnakodin työyhteisö on Sallisen mukaan yksi tärkeimmistä syistä viihtyä samassa yksikössä vuodesta toiseen.
”Meillä on tosi hyvä tiimi. Moni sanoo, että sen takia pysyy täällä. Niin myös minä.”
Hyvä yhteishenki ei ole itsestäänselvyys, se on rakennettu vuosien aikana.
”Me tunnetaan toisemme hyvin. Tiedetään toistemme vahvuudet ja heikkoudet, ja myös elämäntilanteet.”
Työ Kaarnakodissa ei jakaudu tiukasti omiin vastuisiin.
”Meillä ei ole sellaista, että “tämä on sinun käytäväsi ja sinun asukkaasi”. Jos omat työt on tehty, mennään kysymään toisilta, voiko auttaa. Olemme oikeasti yksi tiimi.”
Yhteisöön kuuluvat myös muut ammattilaiset kuten fysioterapeutin, virikeohjaajan ja Polkan keittiöhenkilöstön.
”Ei tätä työtä jaksaisi ilman tällaista porukkaa.”
Hoitotyön arki on muuttunut
Vuosikymmenten aikana vanhustyö on muuttunut paljon. Satu muistaa ajan, jolloin hoivakodin arkeen mahtui enemmän yhteisiä retkiä ja elämyksiä.
”Käytiin Joensuun torilla, kahvilla, teatterissa ja konserteissa. Nyt ne ovat jääneet pois.”
Samaan aikaan työn vaatimukset ovat kasvaneet.
”Työmäärä lisääntyy koko ajan, ja mitoitusta seurataan tarkasti.”
Uudet tilat Kontiolahden keskustassa sijaitsevassa Kaarnakodissa tuovat kuitenkin myös paljon hyvää.
”Täällä on hyvät liikenneyhteydet, omaisten on helppo tulla käymään. Tilat ovat uudet ja sisäilma hyvä.”
Mutta tärkeintä asiaa mikään ei ole muuttanut.
”Asukkaat ja heidän hyvinvointinsa ovat työmme ydin.”
Saattohoito on rinnalla kulkemista
Vuonna 2015 Satu suoritti saattohoidon erikoisammattitutkinnon. Taustalla oli halu ymmärtää paremmin jotakin, mikä tuntui aluksi vaikealta.
”Saattohoito ja kuolema oli minulle alussa ja nuorempana pelottavaa. Halusin tietää, mitä se oikeasti on.”
Vuosien myötä saattohoito on muuttunut.
”Saattohoito on paljon laajempi asia kuin ennen. Silloin se oli vain kuoleman hetki ja asiat sen jälkeen. Nyt valmistautuminen kuolemaan alkaa jo palliatiivisesta hoidosta ja etenee kohti saattohoitoa eli viimeisiä päiviä tai tunteja.”
Keskeistä saattohoidossa nykyisin on myös omaisten huomioiminen.
”Mahdollistamme, että omaiset voivat olla mukana saattohoidossa ja elämän viimeisinä hetkinä.”
Satu kertoo tilanteesta, joka on jäänyt erityisesti mieleen.
”Erään asukkaan luona tyttärentytär piti kuolevaa kädestä kiinni ja luki psalmia. Asukas nukahti siinä ikiuneen. Se oli todella kaunis hetki.”
Kokemus kiteyttää paljon siitä, mitä saattohoito parhaimmillaan on.
”Kuolema ei ole pelottava. Useimmiten se on rauhallinen ja arvokas.”
Työtä ja arkea
Lähihoitajan työ ei ole kevyttä. Satu sanoo sen suoraan.
”Työ on fyysisesti ja psyykkisesti raskasta.”
Arkeen kuuluu haastavia tilanteita kuten vastustelevia ja joskus väkivaltaisiakin asukkaita. Ja välillä myös omaisten kanssa tulee ristiriitoja. Silti Satun mielestä työn merkitys kantaa.
”Pienet hetket riittävät, kun asukas hymyilee tai tunnistaa. Se antaa voimaa. On ihanaa, kun yhteys syntyy, vaikka asukkaalla on muistisairaus.”
Myös huumori kantaa työarjessa.
”Meillä on työkavereiden kanssa omanlainen hurtti huumori. Se auttaa jaksamaan kiireessä ja raskaissa päivissä.”
Työn vastapainoksi tarvitaan irtiottoa ja tasapainoista arkea. Sitä Romppalassa asuva Satu saa kodista, perheestä ja harrastuksista.
”Pistän aivot narikkaan ja teen palapelejä,” Satu naurahtaa.
Hänen arkeensa kuuluu myös luonto ja liikkuminen. Pohjois-Karjala tarjoaa siihen täydelliset puitteet.
”Luonto ja järvet ovat parasta täällä. Kalastan kesät ja talvet. Pilkin ja uistelen. Höytiäinen ja Pielinen ovat hyviä kalavesiä. Lisäksi minulla kymmeniä kukkia kotona. Pidän niiden hoitamisesta. Keväisin teen myös puusavottaa.”
Koti maaseudulla on tärkeä paikka.
”Meillä on vanha talo ja ihanat maisemat. Se on minulle merkityksellinen paikka.
Merkityksellistä työtä
Satu ei peittele sotealan haasteita, joita hän lähihoitajana näkee.
”Kyllä se mietityttää, miten jaksamme, kun taloustilanne kiristyy entisestään.”
Silti hänellä on vahva viesti niille, jotka miettivät työtä ikäihmisten parissa.
”Tämä on oikeasti merkityksellistä työtä. Tässä ollaan ihmisen elämässä mukana loppuun asti.”
Lopuksi Satu haluaa lähettää kiitokset sinne, minne ne hänen mielestään kuuluvat.
”Kiitos omalle tiimille. Se on meidän kaikkien voimavara.”