Olin helmikuun alussa Tampereella puhumassa Gerontologia 2023 -kongressissa aiheesta Hyvinvointialueet ja ikääntyneiden palvelut – millaiset lähtökohdat ja mikä muuttuu? Keskityin omassa puheenvuorossani erityisesti muutostarpeisiin ja siihen, että tarvitsemme tulevaisuusajattelua, tulevaisuuden lukutaitoa ja tulevaisuusviisautta. On opittava tekemään sekä kielteisiä että myönteisiä tulevaisuusskenaarioita. Päätöksenteossa on oleellista toimia niin, että kielteiset skenaariot eivät toteudu ja että etenemme kohti myönteisiä skenaarioita.

Ilman skenaariotyötä on riskinä, että ajelehdimme ilman selkeää tulevaisuusnäkyä. Olemmeko valmistautuneet riittävästi skenaariotyön avulla kansakunnan ja maakunnan ikääntymisen tuomiin haasteisiin – mutta näemmekö riittävän selkeästi myös siihen sisältyviä mahdollisuuksia?

Huomio terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen ja ennaltaehkäisyyn sekä yhdessä tekemiseen

Taloudellisesta niukkuudesta huolimatta on tärkeää ymmärtää, että säästäminen vääristä asioista voi koitua pitkällä tähtäyksellä kalliimmaksi - erityisesti tämä koskee säästämistä terveyden- ja hyvinvoinnin edistämisestä ja ennaltaehkäisystä.

Kansanterveyden edistämisessä sosiaali- ja terveyspalveluilla on vain pieni – tosin tärkeä – rooli. Tarvitaan toimia koko yhteiskunnassa. Nämä asiat eivät ole vain hyvinvointialueen toimenpitein ratkaistavissa ja siksi yhdyspinta kuntien, järjestöjen, oppilaitosten ja yritysten kanssa tulisi olla tarpeeksi selkeä.

Itse en puhu rajapinnoista, koska rajalla on helppo heittää asioita rajan toiselle puolelle. Yhdyspinnoilla toimitaan kumppaneina.

Yhdyspinnoilla kannattaisi kokeilla jossakin mielestämme tärkeässä asiassa myös ilmiöpohjaista budjetointia. Esimerkiksi kulttuurihyvinvoinnin edistäminen, omaishoitajien jaksamisen tai kotihoidossa olevien ikäihmisten ulkoilun ja harrastamisen mahdollistaminen voisivat olla hyviä kohteita, jossa edellä mainituille toimijoille tulisi yhteinen talousarvio, he laatisivat yhteiset tavoitteet ja tekisivät työnjaon. Omaishoitajien jaksamisen tukemisen keinoista löytyy tutkimustietoa. Samoin kulttuurin ja taiteen vaikuttavuudesta on selkeää ja laajaa tutkimusnäyttöä terveyden- ja hyvinvoinnin edistämisessä, ennaltaehkäisyssä, mutta myös hoidossa, hoivassa ja kuntoutuksessa.

Samoin meillä on tutkimustietoa siitä, että kun ikäihmisen ulkona liikkuminen loppuu, otetaan pitkä askel kohti kotoa pois muuttamista. Ikäihmisten liikkumattomuuden hinnan on arvioitu UKK-instituutin tutkimusten mukaan olevan noin 3,5 miljardia euroa vuodessa. Meidän tulee löytää keinoja, joilla tuetaan kotihoidossa olevien ihmisten ulkoilua ja liikkumista - ja miksei yhdistäen kulttuuriharrastuksiin. Esimerkiksi Oulussa on saatu erinomaisia tuloksia lähikuntouttaja-mallin avulla, jossa on mukana kaupunki, ammatillinen oppilaitos, järjestöt ja yrityksiä.

Toimintatapoja on myös uudistettava

Uudistaminen tarkoittaa myös toimintatapojen muuttamista. Vain vaikuttavia toimintatapoja kannattaa säilyttää ja toisaalta ei ole järkevää ylläpitää toimintoja, jotka eivät ole vaikuttavia. Siksi esimerkiksi tarvitsemme näyttöön perustuvaa hoitotyötä ja sosiaalityötä samalla tavalla kuin lääketiede hyödyntää Käypä hoito -suosituksia. Vaikuttavuus tarkoittaa sitä, miten hyvin asetetut tavoitteet saavutetaan. Se ei tarkoita suoritteiden määrää. Tästä asiasta kirjoitin edellisessä blogissani.

Tässä yhteydessä on hyvä pohtia esimerkiksi ikäihmisten kotihoitoa. Tällä hetkellä kotihoidossa on asukkaita – erityisesti muistisairaita – joiden oikea asumisen paikka ei ole enää oma koti. Tarvitaan yhteisökoteja, joissa on tarjolla tarpeenmukaista apua ja tukea.

Itse olen perhehoidon puolesta puhuja ja esimerkiksi meillä Pohjois-Karjalassa on erinomaisia ikäihmisten perhehoitokoteja, joissa muistisairaiden toimintakyky säilyy – ja jopa paranee.

Perhehoitoa voi käyttää myös omaishoidon tukena vuorohoidossa tai kotiin annettavana perhehoitona. Kotihoidon yhteydessä on muistettava myös omaishoito. Omaishoitajien kanssa keskustellessani kuulen paljon puhetta häiriökysynnästä: omaishoitajat kokevat, ettei tarpeen mukaista palvelua saa, tarjotaan itselle sopimatonta palvelua tai palvelu sopii elämäntilanteeseen vain osittain.

Teknologia on hyvä renki!

Uudistamiseen kuuluu myös teknologian ja digitalisaation mahdollisuuksien näkeminen.

Erinomaisia työkaluja on olemassa, ja oikein käytettynä ne säästävät sekä asiakkaan että työntekijän aikaa. Tässä on kuitenkin muistettava, että Suomessa on tällä hetkellä noin miljoona digiosatonta, joiden palvelut on myös järjestettävä laadukkaasti.

Toisaalta on kysyttävä, ohjataanko ikäihmisiä riittävästi ja oikeilla menetelmillä digitalisaation käyttäjiksi?

Esimerkiksi ns. ikäneuvola oikein toteutettuna on erittäin vaikuttavaa ja asiakaslähtöistä toimintaa. Ammattilaisen ja ikäihmisten tapaamisessa tulisi käydä koko elämäntilanne lävitse ja muun muassa selvitellä digitaidot ja digitaalisuuden käyttömahdollisuudet.

Jos tieto- ja taitopuutteita on, asiantuntija voisi ohjata esimerkiksi kunnan tai kolmannen sektorin digitalkkarille, joka opastaisi asiassa eteenpäin.Tämä olkoon myös konkreettinen esimerkki siitä, mitä voisi tarkoittaa hyvinvointialueen, kunnan ja järjestöjen yhdessä tekeminen.

Henkilökunta – tärkein resurssimme!

Työntekijät ovat hyvinvointialueen tärkein resurssi ja voimavara. Heistä on pidettävä huolta. Alan vetovoiman ja pitovoiman eteen on tehtävä kaikki mahdollinen. Hoitajapula ei ole yllätys, sitä on ennakoitu vuosikymmeniä, mutta asialle ei ole tehty tarpeeksi.

Syitä alan vetovoiman ja pitovoiman heikkenemiseen on monia. Työterveyslaitoksen selvitysten mukaan esimerkiksi ikäihmisten hoitotyössä kaikkein suurin uuvuttava tekijä on ammatti-identiteetin ja todellisuuden välinen suuri ristiriita. Työtä ei voi tehdä niin hyvin kuin osaisi ja pitäisi.

Samassa tutkimuksessa tulisi esille myös se, että jaksamista edistäisi, jos olisi mahdollisuuksia oman työn ja työyhteisön kehittämiseen.

Myös urakehityksen puutteet uuvuttavat hoitotyöntekijöitä. Yksi keskeinen toimenpide, joka pitäisi nopeasti varmistaa, on urakehitysmallien ja urapolkujen rakentaminen. Ikäihmisten palveluissa on valtava puute esimerkiksi koulutetuista muistihoitajista.

Merja Mäkisalo-Ropponen

TtT, Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen aluevaltuuston puheenjohtaja.