Sami-Petteri Asikainen:

Moi! Tervetuloa kuuntelemaan Siun soten Miekö miepä -podcastsarjaa. Mie oon sairaanhoitaja ja mielenterveysvaikuttaja Sami-Petteri Asikainen. Keskustelen podcastissa vaihtuvien vieraiden kanssa mielenkiintoisista aiheista mielenterveysaiheiden ympärillä.
Niin kokemusasiantuntijana mulla on keskustelemassa Jussi Laakkonen. Terve Jussi.

Jussi Laakkonen:

Kiitos. Terve, terve.

Sami-Petteri Asikainen:

Hei, kerro itestä vähä.

Jussi Laakkonen:

Joo, lähinnä tästä roolista niin tuota masennusta itse asiassa on ollu jo ihan lapsesta lähtien mulla. Ennen ku minusta tuli mies. Sitä alakuloisuutta, masennusta ryhdyin korjaamaan sitten murrosiässä viinalla. Lähinnä siihen aikaan oluilla ja viineillä. Ja se, nyt kun jälkeenpäin ajattelen, se on erittäin huono yhdistelmä. Jos sillon olis ollu nykyisen kaltaisia mielialalääkkeitä, ne ois kyllä ollu sillon paikallaan, mut sillon ei ollu, ei vielä sillon ollu.

Tämmönen monesti nää ruokkii toisiaan tämmönen masennus ja sitten tämmönen päihde. Koska se päihde, oli se sitten mikä tahansa, se tuo sen helpotuksen. Se masennuksen alakulo häviää hetkeks, ja totta kai siihen sitten jää herkästi koukkuun ja jatkaa sitä, ja niinku mulle kävi, et sitten ajauduin todellisiin vaikeuksiin sen alkoholin ja päihteiden ja lääkkeiden kanssa. Et se on se hyvin normaali tapa.

Toki masentunu mies ei välttämättä oo töissä. Se voi olla hyvin usein yksineläjä. Yksinäisyys ruokkii sitä. Tämmöset työttömänä olemiset ja muut niin näähän ruokkii sitä. Mut minä löysin aikanani sitten avun niistä päihteistä. Et minä oon ollu jo kauan ilman päihteitä, 37 vuotta. Vertaistukiryhmistä löysin siihen avun. Mutta se, et on päihteittä, niin se ei tarkota sitä, etteikö voi masentua. Tietenkin.

Niinku jo alussa kerroin, että mul on sitten masennus tullu tässä vuosien varrella fyysisten sairautten mukana. Muistan sen ensimmäisen kerran, kun uskalsin lääkärille sanoo, että voisko jutella jonkun kanssa, ja menin täällä Tikkamäellä sillon psykiatrisen sairaanhoitajan luokse ja sopertelin, että minuu ahdistaa. Se sano sellasen lauseen, jonka mie muistan loppuelämän. Se sano, että kuule Jussi, ei sitä aina tartte jaksaakaan. Minä muistan sen lopun elämääni. Ei sitä aina tarttekaan. Joskus on oikein järkevää, fiksua pyytää apua ja sanoo, että ei jaksa.

Sitä mie oon, se jäi mulle niin voimakkaasti mieleen, et mie yhä edelleen tarviin näitä ammattilaisten. Ammattilaiset on tässä kuitenkin se suurin tekijä ja auttaja. Varsinkin mitä nyt lääkkeisiin tulee, eihän niitä nyt voi kokemusasiantuntijat ja muut . Totta kai se on ammattilaisen työtä, ja minä yhä edelleen käytän näitä lääkkeitä mielialani ylläpitämiseen. Ei se aina oo helppoo sittenkään, mut kuitenkin on se toivon näkökulma on mulla. Sen mie oon perinny onneks, että mulla on se putki ja siellä valoa siellä putken päässä. Et tuota niin. Se on se pointti, että ei anna periks väärällä tavalla.

Sami-Petteri Asikainen:

Toi toivo on tosi tärkeetä, jos mietitään masennusta. Et sitten ku se menee sinne toivottomuuden ja epätoivon puolelle, niin usein siinä vaiheessa miehillä varsinkin sitten lähtee ne itsetuhoset itsemurha-ajatukset menemään, josta sitten usein sanotaan näin, että miehet ei yritä itsemurhaa, miehet tekee itsemurhan. Että naisiin verrattuna miehet valittee sellasen metodin, joka sitten päättää sen päivän lopullisesti eikä siihen jää sattumalle niin paljon varaa.

Tota, miesten masennuksessa noin tyypillisesti on oireena usein aggressiivisuus. Sit on vetäytyminen. No, kuten tossa alussa mainitsinkin, niin on semmosta pakonomaista suhtautumista työhön ja harrastuksiin. No, sitten se alkoholi, josta vähän puheskeltiinkin. Sit semmonen, että mikään ei tunnu oikein kivalta.

Niin miten sie omalla kohdalla näit sen masennuksen? Miltä se tuntu? Millaset niinku, jos puhutaan oireista, niin millasia oireita sulla oli?

Jussi Laakkonen:

Joo, kyl se mulla alko ihan, että yöuni ei enää ollu sellasta, mihin oli tottunu. Et sitä aamuyöllä heräs ja rupes valvomaan. Se oli semmonen ja mikä sekin tietysti ruokkii sit sitä masennusta, jos ei nuku kunnolla, niin se. Mut eihän sitä sillon nuorena ymmärtäny tietenkään. Sitten se miten säikähdin, ku ensimmäisen kerran tuli semmonen itsetuhoajatus. Eihän mulla näitä pitäny olla, ku miehän olin jo selvinny päihdeongelmasta. Mie en juonu enää. Eihän mulla tämmösiä saanu olla. Mutta kun ne tuli, niin se oli semmonen suuri asia, mikä tavallaan herätti, että nyt on jotakin tehtävä tälle asialle.

On niitä ollu senkin jälkeen, mut ne ei oo enää sellasia tavallaan jurnuttavia pakonomaisia että. Ja itse asiassa mulle yks lääkäri sano joskus kauan sitten, että jokainen ihminen jossakin elämänvaiheessa miettii tällaisia asioita. Se oli musta aika reilusti sanottu. Totta kai jos on masennustaustaa, niin sitten on useimmin taustalla, siinä pinnalla, ja normaali terve ihminen niitä käy ja ne menee, ja se ei jää niitä miettimään eikä kelaamaan. Mut tavallaan hirmu helpottavaa, että kaikilla. Muistaa aina sen, että kaikilla niitä jossakin vaiheessa käy että.

Sami-Petteri Asikainen:

Joo. Se on yks, mitä mie omassa työssäni vastaanotoilla asiakkaille kerron, että kyl jokainen ihminen jossain vaiheessa miettii jollain tavalla sitä. Joskus se kuolema-ajatus vaan voi olla se, että elämä olis helpompaa, kun ei olis. Mutta toki sillon ei ois myöskään sitä elämää.

Jussi Laakkonen:

Kyllä.

Sami-Petteri Asikainen:

Oliks sulla se, kun jos mietitään sitä, että hakeuduit avun piiriin, niin oliko se just ne itsetuhoset ajatukset, jotka herätti siin, että hei mie tarviin apua? Vai millaset tekijät sitten sai sen viimisen liikkeen päätöksen tekemään?

Jussi Laakkonen:

Itse asiassa se oli jo ennemmin. Ennen niitä itsetuhoisia ajatuksia, et se just se valvominen ja tavallaan se, kun mie sairastuin fyysisesti vakavasti munuais-, joutu dialyysihoitoon. Se jo sinällään on aika raskas taakka kelle hyvänsä. Niin sitten sen tuoma ahdistus ja se tavallaan se syy, että miks mulle. Miks mulle, kun minä nyt just kaikki elämä alko ja pääsin päihteistä eroon ja niin edelleen? Että miks mulle nyt näin kävi? Se kysymys. Kunnes sitten joku sano mulle sitten, että kannattaa mieluummin kysyy, että miks ei. Miks ei mulle voi näin käydä? Tavallaan se oli iso helpotus siihen että. Ja näinhän se elämässä on, ku ei näitä kortteja kukaan toisille jaa, että jollekin tulee niitä useempi niitä huonoja kortteja. Toisille tuntuu, ettei niitä tuu ollenkaan, mutta sekäänhän ei voi pitää paikkaansa. Kaikillahan niitäkin on niitä huonoja käsiä, pelikäsiä aina että.

Et se oli mulle se oikee hetki sitten. Ehkä oon vähän keskimääräistä herkempi ihminen, niin se tavallaan ne oireetkin sitten tuli herkemmin tiedosti ja onneks näin.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Kyllä. Ja toki mietin siinä, että voiko olla, et jos on sitä päihdetaustaa siellä, et sitten on jollain tavalla jo osaa kuunnella sitä omaa itseään ja sitä olotilaa.

Jussi Laakkonen:

Joo, varmasti joo. Kyllä, kyllä.

Sami-Petteri Asikainen:

Täs sanot sie silleen, et miks miehet ei hae sit ylipäätään apuu. Et toki sie ite olit siinä mielessä hyvin valveentunut omasta tilasta. Mut jos sie arvelisit noin muuten miesten avun hakua, niin miks miehet ei hae?

Jussi Laakkonen:

Joo, se on hyvä kysymys. Siin on varmaan vähän tämmönen suomalaisen miehen roolikin tavallaan päällä, että ei. Sitä mennään vaikka läpi kirveen ja kannon. Se fiilinki siinä. Mut kyllä se vaan se heikkouden myöntäminen on monesti se kynnyskysymys, että se asenne muuttuu ja on valmis ottamaan apuu. Että niin pitkään ku kuvittelee, et minä tämän yksinäni tulen selvittämään loppuun asti, niin ei se hyvä ennuste oo sitten. Ei päihdeongelman eikä tämmösen masennuksenkaan ja itsetuhosuuden kannalta todellakaan.

Että joku siinä, siinä mielessä en oo perinteinen suomalainen mies, että se tuli se avunpyyntö. Uskalsin ja uskallan yhä edelleen pyytää apua. Vaimo on sanonu, joka on terveysalan ihminen, hän ihailee sitä minussa, että mulla on se avunpyyntö. Että uskallan tulla semmosena ku oon esille. Mutta mitenkä sais sen laajemmalti, niin siihen mulla ei kyllä oo neuvoja tietenkään että. Kannattaa vaan pyytää. Ennemmin pyytää ku olla pyytämättä.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Se on hyvä neuvo. Toki jos mietitään tämmöstä perinteistä miehen mallia, mistä voidaan sanoa näin, että onneksi et oo sen kaltanen, et sulla ois se perinteinen miehen malli juurtunu syvälle sisimpään. Mut monesti se, että miehen pitää olla rationaalinen, et mies ei tunteile tai sitten se, että mies ei näytä heikkoutta, vaan pitää olla vahva. Ne on ja varsinkin se, että jos on ongelma, niin apuahan ei pyydetä. Et ne on toki sellasia, jotka varmasti estää monesti sitä avun pyytämistä.

Miten sie koit sillon, ku sie hait apua, kun kuitenkin, jos mietitään psykologeista 80 prosenttia on naisia, sairaanhoitajista vielä isompikin osa, ja toki lääkäreitäkin on ehkä enemmän naisia tällä hetkellä, niin miten sie koit, et sie miehenä menit naisten valtakuntaan hakemaan apua?

Jussi Laakkonen:

En mie kyllä sitä oo siinä mielessä ajatellu. Et se ensimmäinen, joka sano, että Jussi, ei tartte aina jaksaakaan, niin se oli sattumoisin mies. Ja onhan  näitä matkan varrella ollu mieslääkäriä. En mie sitä näin ossaa ajatella omalta kohdalta. Mut en voi sanoa tietenkään muitten puolesta että.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Mie ite just luin tossa Helsingin Sanomissa oli psykologi Teemu Ollikan hieno kirjotus tai henkilöhaastattelu. Siellä oli just mainittu, että monille miehille se on sellanen ehkä kynnyskysymys, et tullaan pehmeisiin huoneisiin, missä on pehmeet nojatuolit. Se luo osittain semmosen kuvan, että voiko sinne sitten suomalainen mies mennä istahtamaan ja kertomaan sit niistä tunteista.

Tuota. Mitäs sie aattelet sitten, että miten semmosta masentunutta miestä vois tukea läheinen? Jos sä mietit omalta kohalta, et millasta tukea sie kaipasit siun läheisiltä?

Jussi Laakkonen:

Joo. Kyllä kai sitä semmosta ymmärrystä ja huomiota. Ehkä sitä sit kuitenkin, ku ajattelee masentuneena sitä, niin sitten siin on aika pirun itsekeskeisessä tilassa toisaalta. Että tavallaan sitä odottaa sitä huomiota ehkä enemmän. Tavallaan menee välillä itekin, on menny niinku pikkupojan asemaan, että sitä huomiota haluaa.

No, senhän vois tiivistää, että rakkautta haluaa jokanen. Sitä kai se itse asiassa monesti on siellä taustalla, että sitä ei oo tullu tarpeeks ja ei oo sitä saanu riittävästi. Mut ei sillä nyt masennu-, rakkaudella ei välttämättä poista masennusta, jos semmonen tulee. Että se on vaan, se on se niinku moneen kertaan jo sanottu kummatkin, että se on niin vaikeeta se avun pyytäminen.

Sami-Petteri Asikainen:

Jos mietitään sitä, että miten läheinen, jos on niinku parisuhde, vanhemmat, et voi tukea, niin miten sie aattelet, että ystävät vois tukea masentunutta miestä?

Jussi Laakkonen:

Joo. Se on se klassinen kysymys, et mitä sulle kuuluu. Sitä kun kuulis useemmin ja kunpa muistais kysyä itekin ystäviltä tai kavereilta, et mitä sulle kuuluu. Että monestihan sen, itekin on nähny tuolla, kun paljon sairaalassa joutunut näitten sairauksien takia olemaan, niin et tuota. Niinku läheisillehän, ku ihminen on sairas, oli sitten fyysisesti tai henkisesti sairas, niin sehän on läheisille vähintään yhtä kova juttu kuin sille potilaalle itelleen. Monesti sitten läheiset joutuu sitä jaksamaan ihmisen nos-, nousee niinku sen tilanteen yläpuolelle, ja siinä saattaa sitten myös omat voimat hiipua.

Tää systeemi ei välttämättä huomioi näitä läheisiä. Ymmärränhän mä se, että eihän tää voikaan siihen näillä nykyisillä voimavaroilla, mutta kyllä se läheisten. Mut täs ois se vertaistukimahollisuus ainakin monessa joko fyysisessä tai henkisen puolen ongelmissa, niin on näitä yhdistyksiä ynnä muita, joissa sitten on tarjolla myös läheisille vertaistukee. Näitä kannattas ihmisten kyllä hyödyntää huomattavasti enemmän ku mitä. Itse asiassa mitä oon kuullu, niin näitä Kelan järjestämiä kursseja tai muuta, niin ei ihmiset vaan hae niitä riittävästi. Ei sitten tavallaan uskalleta lähtee sinne. Tavallaan se on se rooli vielä siinä päällä, että mitä ne siellä sit, vaikka siel on toisia samanlaisia ihmisiä.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä.

Jussi Laakkonen:

Niin niitä mie voin lämpimästi suositella, että hakekaa ihmiset näitä yhdistysten toimintaan mukaan. Ei sinne aktiivisest tartte mennä, mutta että just näitä kohtaamisia tulee sitä kautta. Ja kuka voi läheistä auttaa paremmin ku toinen läheinen.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Itellä mulla tulee ensimmäisenä mieleen nää Mielenterveysomaiset, jotka on semmonen paikka, minne varmasti kannattaa ottaa yhteyttä.

Jussi Laakkonen:

Kyllä, kyllä.

Sami-Petteri Asikainen:

Et saa sitä läheisenä sitä vertaistukea.
Jussi Laakkonen:

Kyllä.

Sami-Petteri Asikainen:

Ja muistutusta siitä, että omista voimavaroistaan pitää muistaa huolehtia, että voi huolehtia sitten läheisen masentuneen tarpeista siinä ystävänä tai läheisenä.

Jussi Laakkonen:

Niin kyllä. Joo.

Sami-Petteri Asikainen:

Ite oon paljon lukenu siitä, et miehillä tai miesten väliset ystävyydet on ehkä enemmän semmosia merkityksellisempiä. Että toki miehillä usein on tilastollisesti vähemmän ystäviä ku mitä naisilla. Siellä usein sitten saunaillat on sellasia, missä ne ehkä purkautuu ne tunteet. Toki siinä on sitten muutenkin ehkä, kun ei oo vaatteita, niin on haavoittuvammassa tilassa ja sitä kautta ehkä on myös avoimempi antamaan itestään pois.

Miten sie ite mietit, et jos sie kavereitten kanssa vaikka juttelet, niin onks sulla ollu helppoo jutella ystäville, kavereille? Vai oliko heille myöntäminen niinku asioista kertominen, miten helppoo?

Jussi Laakkonen:

Joo. Sen oon matkan varrella oppinu, että tuota. Että tuota jutellahan voi ihmisten kanssa, mutta että on niinku sellainen ihminen. Vaik ois yks ihminen sellanen, kenen kanssa jutellessa sun ei tartte miettii, mitä sie oikeesti sanot, ja sie voit luottaa sataprosenttisestimitä se ihminen. Niin mie oon aina sanonutkin nuoremmille ihmisille, ketkä esimerkiks on hakemassa apua tuolta vertaistukiryhmistä tai mistä muusta tahansa, että jos löydätte yhden semmosen ihmisen, oli se sitten mies tai nainen tai sillä sukupuolella ei oo väliä. Mutta että hei, siitä kannattaa pitää kiinni. Se on niin arvokas asia, et sie voit heittäytyä jonkun toisen ihmisen etteen, et sul ei oo mitään roolia, ja sie voit puhuu ilman, täysin vapaasti sitä, mitä siun aivot tuottaa. Niin se on kultaa kalliimpi asia semmonen, semmonen kaveri.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Ehottomasti oon täysin samaa mieltä siun kanssa. Mitä jos mietitään ammattilaisen näkökulmasta tai ammattilaista, ja sie meet masentuneena miehenä ammattilaisen vastaanotolle, niin millasta kohtaamista sie toivot siltä ammattilaiselta?

Jussi Laakkonen:

Joo, tuo onki hyvä kysymys. Tuota. Kyllä se jo lähtökohtasesti, kun sinne menee, niin sinne menee hakemaan apua. Totta kai on erilaisia ammattilaisia, erilaisia ihmisiä niinku on erilaisia potilaitakin. Tästä on kuullu, että aina ei välttämättä ne kemiat kohtaa. Se on ihan luonnollista ja inhimillistä. Se ei oo kenenkään vika. Et totta kai se just se tavallaan, mihin äskenkin vetos, et se, että vois kertoo ihan avoimesti ja kertoo, niin se ois se paras tilanne. Mutta eihän se aina niin käytännössä mee. Sitä ei voi, en voi siihen mitään yleispätevää neuvoa antaa, että joskus ne kohtaa ja joskus ei. Mutta ammattilainen on aina ammattilainen sit kuitenkin siinä, että se on se homma.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Mites tota, vertaistuesta sä oot monesti maininnu. Ja ainakin minusta kuulostaa siltä, että se on sulle itelle ollu aika merkittävä asia. Mitkä sie aattelet, et siinä vertaistuessa on erityisesti auttanu?

Jussi Laakkonen:

No, se on just se puhuminen ja se toisten kokemusten kuuleminen. Että tavallaan se. Miten sen sanois? Se kuori aukee vaan siitä, että hei että muillakin on samanlaisia. Enhän mie ookaan yksin tässä. Mistä nää ihmiset voi tie- ajatella samaltavalla ku minä. Se on se just se juttu että. Et se samaistuminen. Se on se pääasia.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Miten sinä, jos mietit Joensuun alueella vaikka, niin onks sulla suositella jotain vertaistukiryhmiä, mitkä sie oot ite kokenu hyväks?

Jussi Laakkonen:

No, se mitä mä itte tiedän näistä, niin on eri yhdistykset järjestää eriä. Et tietenkin on tämmöstä nimettömyyttä ynnä muuta, että siihen vedoten en nyt voi ihan kaikkee suositella. Ite voin sanoo vaan, että oon vertaistukiryhmästä saanu avun tähän päihdeongelmaan. Ja näitähän on, on A-klinikat, A-ryhmät ynnä muut, että sieltä kyllä varmasti. Ja seurakuntien järjestämät ja sitten mielenterveysyhdistysten järjestämät, niin kyl sieltä varmasti löytyy apua, jos vaan haluaa ite sitä löytää.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Miten sie aattelet tai millasen viestin tai semmosen, terveiset sie haluaisit sanoo miehille, jotka kokee masennusta? Tai vähän mietiskelee sitä, että mikä mulla on, että tää olotila ei oo ihan normaali. Millaset terveiset sie haluaisit sanoo sellaselle ihmiselle?

Jussi Laakkonen:

No, voisin näin yrittää tiivistää, että kannattaa tietysti vähän aikaa seurata, että jatkuuko se alakulo ja muu. Sitten kannattaa kääntyy kyllä tota, sit apua. Mistä tahansa, mut kuitenkin, että tavallaan lähtee sille tielle, että haluaa selvittää, mikä mulla on. Niinku ne varotusmerkit, kannattaa olla itelle rehellinen, kuunnella niitä varotusmerkkejä. Jos ei oo itelleen tässä rehellinen, niin sitten on vaikee tilanne. Mutta hei, miehet ja naiset yhtälailla niin apua kannattaa hakee. Sitä on, jos todella haluu ettiä. Ja puhutaan ennemmin ku vaietaan.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Ja ite haluun loppuun just sanoo vielä siitä, et monesti, et se, et asioista, ku puhutaan ääneen, niin se luo tietoa ja sanoja. Kun on sanoja ja tietoa olemassa, niin on myös huomattavasti helpompi sanottaa sitä omaa tuntemusta.

Jussi Laakkonen:

Vastikään edesmennyt Pave Maijanen on sanottanut tämmöseen tilanteeseen kappaleen Elämän nälkä. Se on mulle tärkee laulu ollu, et mie muistan mie tossa Joensuun torilla joskus 90-luvulla ajelin, ajelin tämän sairauden ja kaiken tuskan keskellä. Yhtäkkiä semmonen laulu ruppee soimaan autoradiosta. Mä olin selvinpäin, niin mulla kyyneleet valu oikein. Sen jälkeen se laulu on joka kerta koskettanu minuu.

Siinä tavallaan hyvin tiivistetty, että on ne aamuyön tunnit, jolloin tuntuu, ettei valo tule. Miettii, et kannattaako nousta vai jäädä. Vetää peitto yli pään ja hautautua alle kivisen vuoren. Mutta sitten että se sieltä sälekaihtimen, sieltä näkyy se valo kuitenkin, ja se elämän nälkä, ja se herää. Sitä kannattaa vaalia sitä elämän nälkää. Oli se konsti mikä hyvänsä. Kyllähän tää niin ainutlaatusta ja arvokasta joka ihmisen elämä on. Ja mikä meillä täällä Suomessa minun mielestä on sairastaessakin. Kyllä meil on täällä asiat hyvin. Hakekaa ihmiset apua.

Sami-Petteri Asikainen:

Kyllä. Toi oli, sanotaanko, että täydellisesti kiteytetty. Ja se tuo miten sie kuvailit tuota Pave Maijasen laulua Elämän nälkä, niin se kiteyttää minun mielestä tosi hienosti sen, että aina sieltä kyl löytyy sitä valoakin, kun uskaltaa kattoo. Monesti masennuksessa on ehkä se, että se ajatusmaailma muuttuu aika kielteiseks. Sit ei välttämättä halutakaan nähä sitä valoa siellä tunnelin päässä. Tai joskus se saattaa pelottaa se muutos sinne. Varsinkin jos on pitkään sairastanu.

Kiitos Jussi. Mie kiitän todella paljon, että sain jutella siun kanssa ja kerroit siun tarinaa.