[taustamusiikkia]

Ilona Pietarinen: Tervetuloa Siunsoten Mikä ikä -podcastin pariin. Podcastissa käsittelemme laajasti ikääntymiseen liittyviä teemoja arjen kokemusten ja tilanteiden kautta. 

Minä olen pitkän työuran ikäihmisten parissa tehnyt, nyt eläkkeellä oleva sairaanhoitaja Ilona Pietarinen. Vieraanani on eri alojen ammattilaisia, sekä henkilöitä, jotka tuntevat parhaiten ikääntyviin arjen, eli ikäihmisiä.

[taustamusiikki loppuu]

Ilona Pietarinen: Tänään keskustelemme kuolemaan liittyvistä asioista. Kanssani ovat aiheesta keskustelemassa Siunsoten palliatiivisen keskuksen ylilääkäri Leena Surakka, sekä sairaalapastori Eija Majasaari. Tervetuloa. Ei 

Ei kerro valosta vaan lauluelämän / ei vaikka kuolema on sointupimeän / vaan aina ensisävelistä lähtien / se muistaa näppäillä soinnun sinisen. 

Tämä oli lainaus laulusta Sininen sointu. 

Kuolema ja sen läsnäolo vaikuttavat jokaisen ihmisen elämään jossain vaiheessa. Elämän ensihetkestä lähtien on kuolema kulkee matkakumppanina jokaisen ihmisen elämässä; oli sitten kyse omasta tai jonkun läheisen kuolemasta. Ikääntyminen voi lisätä kuolemanpelkoa ja olla mielessä hyvinkin paljon. Suhtautuminen, tapa kohdata tai käsitellä kuolemaa ei ole yksiselitteinen. 

Mitäs mieltä olette Leena ja Eija: ikääntyvä ihminen voi odottaa kuolemaa, elämä on eletty, eikä intoa elämään enää löydy. Voiko kuolemaa mitenkään valmistautua? Ja jos niin miten? Alotatko vaikka Leena.

Leena Surakka: Työssä oon sen havainnon tehny kyllä, että monet ikäihmiset on hyvinkin paljon miettinyt sitä omaa elettyä elämää ja lähestyvää kuolemaa ja tehneetkin valmisteluja oman kuoleman varalle. Et tavallaan moni on miettinyt sitä omaa elämän loppuvaihetta ja minkälaisia toiveita heillä on sen suhteen ja sit ihan tavallaan semmosia, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen‚ niin siihenkin liittyen on tehty jo valmisteluja, omia hautajaisjärjestelyjä, hautapaikkaa mietitty. Tietyllä tavallahan se on varmasti aika paljon läheisiä helpottava asia, että näitä asioita on mietitty jo etukäteen.

Ilona Pietarinen: Entä Eija?

Eija Majasaari: Joo. Hyvin paljon samanlaisia ajatuksia ja ajattelen myös, että se ikääntyminen ei välttämättä tuokkaa sitä, että odottaa jo sitä kuolemaa, vaan siinä voi tulla myös semmosiaki ajatuksia‚ että en oo valmis luopumaan elämästä vaikka niitä vuosia olis kuinka paljon siinä taustalla. Mutta tämä‚ että miten siihen kuolemaan voi valmistautua‚ että sehän on kuitenkin tämä karu fakta, että jokaisella meillä tämä elämä päättyy joskus. Niin ehkä se, että se ei olis ajatuksena kauhistuttava, että valmistautus sillä tavalla, että uskaltaa ajatella, että tämä elämä on rajallista ja että tämä päivän, mikä mulle on annettu, ni on se päivä, että olen elossa, mutta uskallan myös ajatella sitä, et jonain päivänä en oo elossa. Ja siihen liittyy kyllä hyvin monia asioita sit siihen valmistautumiseen, mutta kyllä mä ehkä ajattelisin, että se ikääntyvän ihmisen elämä ei olis vaan sitä kuolemaan valmistautumista, vaan se olis myös ihan sitä elämää. Täysin.

Ilona Pietarinen:  Kyllä. Täyttä elämää.

Eija Majasaari: Kyllä.

Ilona Pietarinen: Niin kauan kun sitä riittää. Hienosti sieltä tuli nämä ajatukset.

Miten sitten kuitenki, ku se kuolema ajatus siellä pyörii jossain vaiheessa, niin miten sitten tästä kuolemasta ja sen pelosta voi puhua? Eroaako se sitten ikäihmisillä, nuoremmilla ihmisillä ja miten kohdata sitte omaiset?

Eija Majasaari: No tässä tulikin aikamoinen kysymys rimpsu. Että joo. No varmaan siitä kuolemanpelosta tai suhtautumisesta kuolemaan, niin siinä ehkä se avaintekijä on, että tosiaan uskaltaa ajatella sitä kuolemaan ja uskaltaa sitten jonkun kanssa puhua. Toki tähän sitten liittyy se, että pitää olla myös sitten joku ihminen, joka uskaltaa puhua siitä kuolemasta sitten myös tämän ihmisen kanssa. Ja siihen tarvitaan tavallaan semmonen turvallinen suhde, että uskaltaa sanoa, että tämä asia pelottaa. Koska se voi olla myös yks semmonen seikka, et minkä takia sitä ei oteta puheeks, koska se pelottaa niin paljon se kuolema.

Ilona Pietarinen: Kyllä ja sitten tuossa ainakin oman työn kautta, niin tuota joskus huomasin, että oli helpompi puhua esimerkiks, jos oli sairaalassa tai tuolla kotihoidossa ollessani sille hoitajalle, vieraalle ihmiselle, kun omaisille, että pelottaa, koska säästetään aina sitä omaista.

Leena Surakka: Juu. Miä ajattelisin‚ että kuolemaan liittyvät pelot ja siitä puhuminen ei niinkään aina liity siihen ikään. Toki ikäihmisillä tietyllä tavalla se… jotenkin tuntuu, että se ajatella luonnollisemmaksi osaksi, kun nuorella ihmisellä. Tietysti ku on vielä kaikki asiat elämässä ihan kesken ja puhutaan elämänkaarestani, niin jos ollaan siellä elämänkaaren huipulla, ni silloin se on epäluonnollista siitä ajatella sitä kuolemaa omakohtasesti. Vaikka sinällään se kaariajattelu on varmasti vanhanaikanen, että miten me tää elämä nyt sitten mielletään. 

Mut ihan aattelin sitä‚ kun oma isä on varmaan jo 20 v puhunut aina tulevaisuudensuunnitelmasta sillä tavalla, et jos ollaan elossa ja terveenä, ni sitte tehhään niin ja näin. Jotenki et joskus se voi olla hyvin arkipäivästä, et tavallaan aina ajatellaan tämä asia. Mutta et onko sitte kuitenkaan se sitä, et oikeasti ajateltas sitä omaa kuolemaa, vaan se voi olla semmonen arkipäiväinen toteamus vaan.

Eija Majasaari: Sanonta.

Leena Surakka: Niin, sanota vaan. Et jos ollaan elossa ja terveenä. Ja se välillä tietyllä tavalla on ärsyttänykki itseä aika paljon. Että jos mietitään sitä meijän elämän ja kuoleman pelkoa, ja potilaat aika usein kysyy sitten, parantumattomasti sairaat potilaat, sitä omaa elinajan ennustettani, niin sitten nykyisin aika usein sanon‚ että kun me ei kukaan tiedetä muusta ku tästä hetkestä vaan. Että olipahan meillä niitä sairauksia tai ei niin meillä on vaan tämä hetki, eikä me tiietä huomisesta. Mutta toki sitten, jos on vakava sairaus, josta tiedetään, et se johtaa kuolemaan, niin toki sitä ennustamista jollakin tavalla sitten muuttaa. Mut että hyvin vaikea on lääkärinäki puhua siitä jäljellä olevasta elinajasta, että siinä jotenki on eniten oppinu nöyryyttä työvuosien myötä. Että siinä hyvin usein erehtyy ja tiedetään‚ et myö lääkärit annettais mielellään liian optimistisia ennusteita. Luvattas enempi kuin mitä oikeasti olis siinä tilanteessa järkevää, mut sitten jos me on erehdytty niin päin, että me annetaa hyvin lyhkäsiä elinajan ennusteita ja sitte potilas ei menehdykkään ja tuleekin tilanne‚ et on tehty vaikka saattohoitolinjaus ja potilas elää vielä vuosia, niin sitten se tavallaan se elämänlangan löytäminen sen jälkeen, ku on jo luovuttu ihan kaikesta, niin on tosi tosi hankala. Että sen takia siinä jotenki, et pitää osata jollakin tavalla puhua ja ennustaa niin, että ihminen voi valmistautua ja läheiset voi valmistautua, mut semmosten tarkkoja ennusteitten antaminen on kyllä aika riskialtistakin.

Eija Majasaari: Vielä tästä kuolemasta puhumisen tärkeydestä. Oon sitä mieltä, että siitä… Siis sehän on yleisesti aikamoinen tabu tai jotenki, et sitä ei haluta ottaa puheeksi ja se voi niinku pelottaa, ja jos vaikka ihminen haluaisi puhuakin vaikka omista hautajaisjärjestelyistä, niin välttämättä sitten ne läheiset ei siihen halua lähteä. Et helposti voi tulla, no ethän sinä nyt on kuolemassa vielä. Mut että näistä asioista olis hirmu hyvä jutella jo ennen kun on ihan kuolemassa. Et mie aattelen, että se voi myös sitä kuolemanpelkoon vähän häivyttää, niin sitte siinä ihmisessä‚ joka on sitten siinä ehkä kuolemassa ja myös näissä läheisissä ihmisissä. Että tätä ajatusta on niinku käsitelty yhdessä ja mietitty niitä toiveita, että minkälaisia toiveita on sitten vaikka sen hoidon suhteen ja sit ihan vaikka näitä hautajaisjärjestelyjäkin. 

Tässä et miten miten eri-ikäisiä omaisia voi kohdata, niin semmosen haluaisin nostaa‚ että otettais huomioon myös sitten ne lapset tai lapsenlapset. Niin monesti niinku suru jää aikuisten suruksi ja se on jotenkin… tai se menetys tai se kuolema, että siitä keskustellaan aikuisten kesken ja lapsilla voi olla ihan… tosi hienoja näkemyksiä ja myös aikuisten silmiä avaavia näkemyksiä, niin ottasin keskusteluun myös lapset.

Ilona Pietarinen: Kyllä, tuo oli erittäin hyvä. Et se on niin erilaista kohdata sitä lasta, nuorta, varhaisaikuista, ikäihmistä. Että se on sitten sitä ammattitaitoa, mikä sitten kertyy tietysti kokemuksen ja työn kautta. 

Et tossa tuli hirmu hyvin tästä kohtaamisesta ja näin. Et tossa itekki nyt on nuo työvuodet takana ja muistan ihan silloin nuorena hoitajana‚ että sehän suorastaan oikeestaan pelotti pelotti, kun vaikka oli semmosella ihan vuodeosastolla‚ missä oli ihan ilmiselvää, että siellä nukutaan pois ja puhutaanki siellä, että nukutaan pois, mikä on myös aika jännä, että sitä kuolema sanaa ei siellä sitten. Tai totta kai nää kokeneet hoitajat siellä kyllä siitä puhuvat, mutta että se hyvin paljon kulkee se, et nukutaan pois tai lähti pois, ja niiku just sanoit tossa sanoit, et miten lasten kans puhutaan, ni ei esim. lapsi voi ymmärtää, minne se lähti pois. Et just tästä tabusta, et voidaanko puhua ihan kuolemasta, mutta et tavallaan se pelko ja miten kohdata se kuoleva ihminen, niin se on semmonen myös hoitoalan ihmisenäkin, niin vaati sitä opettelua ja rohkeeta menemistä tilanteisiin.

Ja sitten ihan se, että mites työ, kun ootte paljon näitten asioitten kanssa tekemisissä kumpikin, niin miten se semmonen, et miten voi lohduttaa sitä kuolevaa tai sitte sitä omaista?

Eija Majasaari: Oon kohdannu paljon myös sitä kuolemanpelkoa ja se, että mitä ihminen siinä toivoo ja haluaa. Voi olla hyvinkin semmosta yksilöllistä ja joskus sitä ei voi mitenkään tietää, mut ajattelen, että yleisesti se semmonen turvallisuuden tunne, et miä aika paljon ite käytän käytän sanoja, että sinä olet turvassa. Et jotenki siinä ihminenhän on kuoleman edessä myös tuntemattoman edessä. Ja pappina mulla ei oo semmosta vastausta, että mitä se on se kuolema, mitä sitten tapahtuu. Et tavallaan siinä uskaltaa olla sitte sen ihmisen kanssa tuntemattoman äärellä. 

Ja mie aattelen, et just se läsnäolo ja sit se turvallisuuden tunteen luominen ja kuka vaikka haluaa sitä kädestä pitämistä tai silittämistä tai tämmöstä. Aika paljon laulelen tai kuunnellaan musiikkia, että on vaikka niitä tuttuja virsiä tai muita lauluja. Ajattelen myös, että lohduttamista vois olla myös se, että omaisillekin sanoa, että työ saatte olla tässä tilanteessa ihan just niitten tunteitten kanssa, just semmosina niinku ootte. Että tässä ei oo semmosta kaavaa, että nyt te omaiset olette näin ja sinä kuolevaa sinä olet noin ja te saatte nyt keskustella näistä asioista. Ei. Vaan että siellä voi olla tilanteita, että on tosi paljon iloa ja naurua ja ja niitä semmosia hyviä muistoja käydään läpi ja luodaankin niitä hyviä kokemuksia vielä siinä ja sit voi olla hyvinkin surullista ja itkun täyteistä, mutta kaikki se on…

Ilona Pietarinen: Kaikki sallittua, kyllä. Ja varmasti vaihtelee sitten ihan‚ että yksi tykkää yhdenlaisesta ja toinen toisenlaisten. Ja vaikka ois, niin se voi olla, että tänään ollaan tällä mielellä ja huomenna olla ihan toisella. Että se on vähän semmoset tuntosarvet hollilla olemista kyllä sitte.

Leena Surakka: Eija tosi hyvin sanoitit tuota asiaa kuoleman pelosta, että kun voi olla jännittävää‚ kun potilaat esittää sellasia kysymyksiä tai omaiset. Tavallaan siihen kuolemaan liittyviä kysymyksiä. 

Muistan yhden kuolevan kysyneen siinä kuolivuoteella, et mitä minulle tapahtuu, kun minä kuolen. Ja tosiaan se oli tosi mykistävä kysymys‚ johon oli pakko lääkärinä vastata, että en minä tarkkaan sitä tiiä‚ mitä tapahtuu siinä hetkessä. Että voin vaan kuvata, et miten voidaan hoitaa ja lievittää oireita, mutta mietin mielessäni, et nää on niitä kysymyksiä, joihin ei oo vastauksia. Et kuolemanpelko on niin iso mörkö tietyllä tavalla, kun me ei kukaan tarkalleen voida sitä tietää. 

Ja ite oon ainaki ajatellu, että sen pelon palastelu on tosi tärkeetä. Et aina on tapana siinä vastaanotolla kysyä sitä ensinnäkin näin, et mitkä asiat huolettaa tai pelottaa, ja jos se on kuoleman pelko, niin tarkennella‚ et voitko purkaa sitä osiksi tai konkretisoida, et mitkä niitä olis tai esittää sitten vaikka esimerkkejä, jos potilas ei kykene. 

Mut tuosta lohdutuksesta, mistä kysyit. Niin sitä ajattelin, että miten voi lohduttaa sitä ihmistä, joka on kuolemassa tai niitä läheisiä. Niin jotenki oon aatellu myös niin, että tarvitseeko minun lohduttaa tai et mitä se lohdutus on. Että mun ei tartte  sanoa, tai ei pidä sanoa, että älä nyt itke tai älä sure, koska se on niin iso suru ja mun mielestä meidän nimenomaan pitää antaa lupaa sille surulle, niin kuin Eija sanoit, että meijän ehkä ammattilaisena on oltava siinä vierellä ja tarjota lupa niille tunteille ja vihalle ja tosiaan myös sille naurulle välillä. Mut että tavallinen ihminen voi luottaa, et nuo on tuossa vierellä, vaikka olisin minkälainen ja vaikka mitä puhusin, niin nuo ei häviä tuosta. Et se on ehkä se isoin juttu myös ammatillisesti ymmärtää se, että nää ihmiset on luopumassa tosi isoista asioista ja heil on lupa olla vihaisia ja surullisia. Et sitä tavallaan sitä surua ei tarvitse meidän ammattilaisena lohduttaa, vaan heille pitää antaa lupaa olla surullisia. 

Ilona Pietarinen: Lupa surra. 

Eija Majasaari: Kyllä.

Ilona Pietarinen: Lupa olla semmosena, niinku tässä tuli, että semmosena ku on.  On ne kohdannut sen ihmisen kuolevan ihmisen aiemminki, että ei tarvii teeskennellä rohkeempaa, reippaampaa, kuin mitä on, jos siltä tuntuu.

Leena Surakka:

Eija Majasaari: Ja tosiaan, eihän me tiedetä, et mitä siinä tapahtuu, kun ihminen kuolee, mutta yks semmonen lohdullinen ajatus tai jotenki seikkailuun kannustavaa on se, että voi ajatella, että nyt sinä olet menossa kattomaan, että mitä siellä on. Et sitten saat tietää jotakin, mitä me emme täällä tiedä.

Ilona Pietarinen: Aivan.

Leena Surakka: Tuosta Ilona vielä tuosta tuosta lohdutuksesta niinku lääkärin  näkökulmasta. Niin niitten huolien ja sen pelon palastelu, niin se tuo mukanaan myöskin sitten tavalla mahdollisuutta siihen toivon luomiseen. Et tavallaan niitä pelon aiheita… Voi olla ihan tietysti se, siis huoli siitä, et miten ne vähäiset pärjää oman kuoleman jälkeen ja sitten meijän on hyvä tarjota tukea ja luoda toivoa siitä, et kyllä pärjää, että pidetään huolta ja monesti omaisille pitää tästä puhua, että pitää antaa lupa myös lähteä sille kuolevalle ja on kertoa sitä, et me saahaan asiat järjestymään ja me pidetään toisistamme huolta. Et sun ei tartte äiti enää meistä huolehtia. Et tosi tärkeetä myös avittaa niitä omaisia siinä surutyössä. 

Ja toisaalta sitten, jos se potilas, joka on kuolemassa tuo esille pelkoa niistä hankalista oireista, ni sit aina kerrotaan, et miten voidaan lievittää niitä oireita, et mitä vaihtoehtoja meillä on ja luoda toivoa siitä, että ne oireet saadaan hallintaan. Et me ei voida koskaan luvata, et me saahaan täysin kaikki kipu pois, mutta me voidaan luvata, et me tehdään parhaamme sen hyväksi, että olis mahdollisimman hyvä olla vaikka on hankala tilanne.

Ilona Pietarinen: Tässä on tulluki paljon ja heräsi kysymys myös siitä, että mites sitten näitä tän ihmisen toiveita pystytään? Tuossa tulikin jo, että yritetään auttaa mahdollisimman pitkälti kaikissa näissä hoitotoimenpiteissä. Mutta entä sitten, jos tänä päivänä, ni haluaski sitte, että aika paljon kuolema kohdataan, siellä sairaalassa, mutta entäs sitten kotona? Myös kotona se on mahdollista, eikö vaan?

Leena Surakka: Jos puhun oman työn näkökulmasta, kun meillä potilas tulee meijän palliatiivisen keskuksen hoitoon, ni siinä yleensä ensikäynnillä jo puhutaan siis tämmösistä potilaan omista toiveista tai läheisten toiveesta ja on ihan äärettömän tärkeetä, että hoitava lääkäri ja se koko tiimi on tietoinen siitä potilaan toiveesta, et kuinka hän haluaa sen elämän loppuvaiheen, missä hän haluaa olla ja mitkä asiat on hänelle tärkeitä, et ne asiat pitää kysyä ja kirjata. Et muutenhan se elämän loppuvaiheen suunnittelu ei onnistu. Et se on yks isoin asian meidän työtä, että yhdessä tehdään se suunnitelma ja sitten keksitään keinoja, et miten se voidaan toteuttaa. Että kuitenkin tiietään ihan kansainvälistenkin tutkimusten valossa, että suurin osa ihmisistä haluaisi viettää sen elämän loppuvaiheen kotona, jossa on kuitenkin parempi mahdollisuus elää sitä oman näköistä elämää. Ja sitä ei hyvissä ajoin aleta suunnittelemaan, niin se ei sit välttämättä oo mahdollista. Et voi olla, et siellä läheisiä, jotka haluaa olla siinä tukena, mutta hyö on vielä työelämässä ja pitää tehdä järjestelyjä ja tavallaan se kotisaattohoito pitäs olla mahollista kaikille ihmisille. Joskus se on äärettömän vaikeeta, mut et vois olla kuitenkin mahdollisimman pitkään kotona, niin se meidän pitäs pystyä suomaan.

Ilona Pietarinen: Vielä pyytäisin Leenaa, että jos jatkat, niin kertoisitko vähän ihan tästä palliatiivisestahoidosta ja saattohoidosta kotisairaalatoiminnasta ihan vaikka lyhykäisesti, että se ei ehkä kaikille on tuttua kuitenkaan.

Leena Surakka: Joo, no Siunsote taitaa olla ensimmäinen palliatiivinen keskus Suomessa, jossa on yhdistetty tosiaan saman keskuksen alle sitä poliklinistä toimintaa ja sitte on ajatus, että kun ihminen ei jaksa ennää tulla meijän vastaanotolle, niin sitten me voitas viedä niitä palveluita kotiin.

Toki meidän kotisairaala ei palvele vielä koko Siunsoten alueella, mut sit meillä on myös tämä vuodeosasto, joka palvelee koko tätä maakuntaa. Et sit jos ei se kotona pärjääminen onnistu, niin sitten me voidaan hoitaa siellä osastolla ainakin väliaikasesti ja sit jos on ihan saattohoitovaihe menossa. Eli ajatellaan, että potilaan kuolema on jo aika lähellä, ni silloin mä yleensä sovitaan semmosesta lupa vaikka järjestelystä, et potilas voi tulla suoraan kotoa sinne meidän osastolla ilman, et tarvii käydään vaikka päivistyksesä. Mutta toki sitten jos ajatellaan, et potilas asuu kauempana Joensuusta, niin on ehkä järkevämpääki, että se lupapaikka on siellä oman kunnan terveyskeskussairaalassa. 

Että tällasia käytännön järjestelyjä on tehty ja sitten myös täällä Siunsote-alueella on otettu ensihoito myös tähän kotisaattohoitopotilaan hoitoketjuun ihan ensimmäisenä Suomessa ja se on myöskin maailmanlaajuisesti semmosta poikkeuksellista toimintaa. Et on pyritty kaikki siihen meijän samaan rinkiin.

Ilona Pietarinen: Mites Eija, tuleeko sulle mieleen nyt?

Eija Majasaari: No semmonen ajatus tuli tässä mieleen, että nyt on  aika paljon juteltu kuolemasta, joka on jollain tavoin niinku ennakoitu. Ja kuitenkin paljon on myös semmosia kuolemia, jotka tulee ihan yllättäen. Että tavallaan ei oo palliatiivisessa hoidossa, vaan ihminen saa vaikka sairaskohtauksen ja ihan yhtä äkkiä menehtyy. 

Siinä on sitten sitten taas vähän erilaiset asetelmat, että silloin ei oo välttämättä ennättänytkään, ettei oo tullu mieleenkään, että tämmösiä keskusteluja pitäs käyä, että minkälaisia toiveita on vaikka hautajaisista ja ihan käytännön järjestelyistä tai  mitä kaikkea asioita pitää hoitaa, koska kuolema voi tulla myös yllättäin. 

Oon myös kohdannut sitä, että ihmistä voi myös pelottaa tämmönen yllättäen tuleva kuolema. 

Leena Surakka: Joo. Itse menetin pikkuveljeni seitsemän vuotta sitten. Hän menehtyi äkillisesti ja tietysti se  äkkikuolema jotenkin itselle tämmösenä palliatiivisena lääkärinä jotenkin lopulta vasta toi sen oivalluksen siitä, et mitä se saattohoito oikeestaan on. Kun joskus tuli potilaaltaki semmosta palautetta, et miks me otetaan tämä kuolema esille tai miks me puhutaan tai miks ylipäänsä tehään saattohoitolinjauksia. Jotkut koki sen niinku niin hankalana asiana, mut jotenki silloin, ku veli menehty ja huomasit jäi asioita sanomatta ois ollu hirveen vielä puhua monista asioista, ni silloin jotenkin tajusi sen, että saattohoito on just sitä, et me saatellaan. Ja tavallaan, ku me näistä asioista puhutaan ja ollaan rohkeita ottamaan asioita esille, niin silloin me annetaan mahdollisuus niille läheisille tehdä niitä valmisteluja ja puhuu vaikeistakin asioista. 

Ja toi sellasta rohkeutta itelle, et silläkin uhalla, et joku pahoittaa mielensä, et näitä asioita ottaa esille, ni siltikin otan esille. Et ei kuolemasta tarttee aina puhua, mut et annetaan ainakin mahdollisuus siihen, että tehään keskusteluja tähän liittyen ja valmistellaa.

Ilona Pietarinen: Kyllä.

Leena Surakka: Niin se kuolemanpelosta, ni se ei tosiaan aina, et sehän voi aktivoitua meissä ihmisissä tavallaan missä vaiheessa elämää tahansa. Että se ei tosiaankaan liity siihen, että onko todettu joku parantumaton sairaus. Et mikä sen sitte aina laukaseekin; se voi olla sen läheisen ihmisen menetys tai työkaverin menetys, joka itsessä tavallaan puhkasee sen turvallisuuskuplan, et ollaan turvassa ja aktivoi sen pelon. 

Ja tosiaan sitä tavallaa sitä pelkoa ja ahdistuneisuuttahan voi olla siis monen ikäisillä ja joskus voi olla niin, että sit se potilas, joka on siellä kuolinvuoteella, ni hänellä onkin vähiten sitä pelkoa. Että se on enempi niissä muissa.

Ilona Pietarinen: Kyllä. Sit ihan mieli tekee kysyy tai keskustella, mites meillä itellä kaikilla. Että askarruttaako se kuolema? Te ootte semmosia ammattilaisia, jotka paljon ootte työn puolesta, mutta miten se oma suhtautuminen tähän? Että onko  se jotenkin tullu luontevammaksi osaksi tätä elämää, mikä kulkee sieltä syntymästä saakka mukana jollain tavalla, niinku tossa laulun säkeessä alussa sanottiin? Mitä mieltä, mitä ajatuksia siitä omasta kuolevaisuudesta tulee?

Leena Surakka: Oman tai läheisen kuoleman ajattelu varmaan on tässä työuran varrella ollu eri tavalla aktiivinen. Että ku työssä kohtaa kuolevia oikeestaan päivittäin, niin tietyllä tavalla se oma turvallisuuskupla siitä terveydestä ja kuolemattomuudesta, niin puhkea joka päivä ja se voi olla välillä aika raskasta, mutta toisaalta siis kukaa ihminenhän ei jaksa elää semmosessa jatkuvassa pelossa. Et sitä on pakko pystyä käsittelemään ja tietyllä tavalla välillä unohtaa sen asian ajattelu, koska eihän silleen voi elää. 

Et varmasti aika monella niinku palliatiivista hoitotyötä tekevällä, on voinut tulla välillä semmonen hälläväliä tunne, et kohtahan tässä kuitenkin kuollaa, että mitä väliä tällä on. Tai sitten jotenkin tämmöset elämän pienet murheet on jotenkin tuntunu vähäpätöisiltä, että kun on paljon isompia ja vakavampiakin asioita, mut toisaalta‚ et meijän tehtävä on kuitenkin elää tätä meidän elämään ja arkeen, niine pienine murheineen ja isoine iloinen välillä. Mut se, että esim. just jos oma sairastuminen voi aiheuttaa sen pelon ehkä eri tavalla silloin, jos on kohdannut työssä niin paljon parantumattomasti sairaita, niin jotenkin se oma ajattelu muuttuu, et kaikki sairaudet johtaa kuolemaan. Et tavallaa se voi vääristää sitä omaa ajattelua, että kun ei oo tietyllä tavalla nähny sitä semmosta normaalia elämää tai on unohtanu, että eihän kaikki sairaudet johda kuolemaan ainakaan hyvin nopeasti. Että se voi olla välillä aika tuskallista, mutta niitä asioita työstetään koko ajan. 

Ja on tosi tärkeetä myös työyhteisössä näistä asioista jutella ja niistä tunteista. Ja tota minusta se on hyvin sanottu, että saattohoitajuuteen kasvaa pikkuhiljaa, et varmasti jokainen joka sitä työtä päätyy tekemään pitemmän aikaan, niin joutuu näitä asioita punnitsemaan ja tavallaan olemaan itsensä kanssa sinut ja välillä voi olla ihan hyvä tehdä välillä jotakin muutakin työtä, että jos tuntuu liian raskaalta tämä työ.

Eija Majasaari:  Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys tämä, että mikä se oma  suhtautuminen kuolemaan on. 

Se on ehkä aika monisyinen, koska tässä työssä aika… pitkälti ollaan sen kuoleman kanssa kasvokkain jatkuvasti, niin ehkä siinä välillä sit hämärtyy se, että tosiaan ihmisethän ei yleensä puhukkaan kuolemasta tai niinku -

Leena Surakka: Totta.

Eija Majasaari: Joo, joo. Että meillä saattaa kotona olla ihan tosta noin vaan ruokapöytä keskustelu, et minkäslaiset hautajaiset sitä haluais. Et tavallaan keskustellaa. Perhe saa tästä kärsiä myös. Mut että ehkä hetki sitten, no ollaan ihan lastenkin kanssa mietitty, että minkälaiset nyt kukakin haluais ja minkälaisen hautauksen, että poltetaanko vai arkkuhautaus. Että sinänsä voi olla se oma kuva sit vääristyny, että mitä se yleisesti on. 

Että kuolema on sillä tavalla tuttu asia ja sillä tavalla on myös tullu selväks, että olen myös kuolevainen. Mutta sitten kun se tilanne tulee, että oli se nyt mikä tahansa, et jos tulee semmonen tilanne, että se kuolema lähestyy. Elikkä tulee joku sairastuminen tai muu, et me ennätän sitä jotenkin reagoida siihen, niin en miä usko, että mä oisin mikään malli kuoleva [naurahtaa]. Että ihan olisin varmasti paniikissa. Tai en tiiä oisinko. Mutta voi ihan siis joo. Ei oo semmosta, että tulkoon vaan olen tyyni ja otan vastaan, tai voin ollakin, mutta oon avoin sille, että mitä sieltä on sitten tulossa. 

Mutta selkeesti tää, että on tämmöisessä työssä, niin se edustaa sitä, että helpommin ehkä minun kanssa sit näitä asioita otetaan esille myös lähipiirissä. 

Ilona Pietarinen: Kyllä, kyllä. Joo ja kyllä ite aattelen kans, että paitsi sen oman työn kautta, mutta sillee ainaki saa omien sitten läheisten kuoleman kautta, ni kyllähän sitä aina siinä vaiheessa pohtii, että hetkinen, että omat ku vanhemmat kuoli, niin nytkö se on sitten seuraavana jonossa olen minä tai sitte on sisaruksia kuollu. Oma veli kuoli vastikään, että kyllä niitä aina silloin pysähtyy pohtimaan, mutta toisaalta taas sitten, niinku hyvin sanot, et ei voi olla malli‚ eikä varmaan sellaista mallia olemassa, kuinka kuolla sivistyneesti tai hienosti [naurahtaa].

Eija Majasaari: Oisko hyvä asia ja aihe [naurahtaa]?

Ilona Pietarinen: Vaan se, että kyllä se on sitten niin henkilökohtainen ja eihän sitä voi ennakoida. Sä lähet täältä joko nopsasti kengät jalassa tai sitten sairastut ja podet sitä. 

Mutta tavallaan se, että ite tietysti ikääkin on jo se 65+, niin kyllähän sitä sillä tavalla miettii, että olenko minä valmis‚ onko mulla mitään semmosta kesken erästä, tai onkin tietysti. Mutta se että tavallaan, niin kuin lähettiin tuosta keskustelemaan tästä valmistautumisestani, niin vaikkei sitä nyt tietoisesti valmistaudu, mut kuitenki sitä jo ajattelee, että mitä kaikkea mun pitää tehä tässä nyt sitten. Selvittää esimerkiksi omia kotinurkkia, että ne lapsukaiset ei tarvi sitte ihmetellä siellä, et mitä ihmeen lippuja ja lappuja sillä mammalla täällä on.

Eija Majasaari: Kuolinsiivouksesta.

Ilona Pietarinen: Kuolinsiivouksesta puhutaan, että semmonen on tässä nyt suunnitteilla kyllä, vaikken muuten nyt.

Mutta tavallaa, että tietyllä tavalla sitten, niiku sanoit Eija siäkin, että on sinut. Että ehkä se ikä tässä jo antaa ja ne menetykset‚ mitä on kohdannu. 

Tämä oli oikein mielenkiintoinen ja antoisa keskustelu. Kiitos siitä teille molemmille, Leena ja Eija. 

Tähän loppuun lainasin vielä joensuulaisen näytelmäkirjailija Pirkko Kurikan rakkauslaulusta säkeen ohjeeksi meille kaikille. Syntymästä kuolemaan on elon lyhyt mittapuu / tuhlatkaamme rakkautta, niin se kaksinkertaistuu. 

Tämä oli neljäs Siunsoten Mikä ikä -podcastimme. Kiitos, että olitte mukana. Seuraavassa jaksossa keskustelemaan ikääntyneiden hyvinvointiin liittyvistä asioista. Tervetuloa jälleen seuraamme.

[musiikkia]