Podcast pääkuva

Sisältöjulkaisija

angle-left Kun kotona on murrosikäinen
25.02.2022

Kun kotona on murrosikäinen

[lapsen naurua]

 

Sonja Hartikainen: Tervetuloa kuuntelemaan Siun soten Perheen pyörteessä -podcast-sarjaa. Olen lapsiperhepalveluiden johtava sosiaalityöntekijä ja perhekeskuskoordinaattori Sonja Hartikainen ja toimin tämän podcastin juontajana. Käsittelen tässä podcastissa perheiden arkea koskettavia teemoja vaihtuvien sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten sekä muiden perhekeskustoimijoiden kanssa. Lämpimästi tervetuloa mukaan.

Nuoruusikä, nuoruus ne omat kokemukset omasta nuoruudesta ja nuorten kokemukset tämän hetkisestä omasta nuoruudestaan herättää varmaan kaikissa aina paljon ajatuksia ja tuntemuksia ja tänään meidän on tarkoitus jutella nuoruusiästä sitten koko perheen näkökulmasta. Tervetuloa Riikka juttelemaan tästä teemasta.

 

Riikka Luostarinen: Kiitos, mukavaa oli tulla [hymähdys].

 

Sonja Hartikainen: Kiitos kun tulit. Kerrotko vähän ensin siitä, että minkälaisesta näkökulmasta ja minkälaisella kokemuksella sie oot nuoruuteen ja nuoruusikään liittyviä asioita omassa työssäsi pohtinut?

 

Riikka Luostarinen: Mä olen aikaisemmalta koulutukseltani psykiatrinen sairaanhoitaja ja oon tehnyt viimeisimmän työurani siinä ammatissa nuorisopsykiatrian vastaanotossa täällä Pohjosella alueella. Eli aika paljon niitä asioita on tullut pohdittua siinä kohtaan, kun siinä nuoruusiän kehityksessä alkaa nousta jotakin ongelmia ja nyt tässä kohtaa sitten työskentelen perheterapeuttina ja edelleen ne samat asiat ehkä nousee siellä, mutta et ne on vähän toisesta näkökulmasta. Mä aattelen, että nuoruusikä on aina ollut jostain syystä minulle ihan hirveän kiinnostava, innostava ajanjakso tässä ihmisen elämässä, et nää on semmosia itselle tärkeitä juttuja.

 

Sonja Hartikainen: Ihana kuulla, että puhut tänään semmosesta teemasta, joka selvästi on sulle sitten ajatuksia ja tunteita herättävä. Mites tota jos yleisesti miettisi sitä, että mitä nuoruuteen kuuluu? Minkälainen nuoruus on kehitysvaiheena ja mitä siinä kohdataan, niin mitä sulle oman työkokemuksen ja kiinnostuksen kautta siitä nousee mieleen?

 

Riikka Luostarinen: Niin mä aattelin, että se jo ehkä liittyy juuri siihen, että siinä on tosi lyhyessä ajassa tapahtuu ihan valtavasti asioita siinä nuoruusiässä. Toki jos me mietitään, että mitä se nuoruus tarkottaa, niin sehän lähtee siitä hormonaalisen kehityksen vaiheesta noin 12 ikävuodesta sit aina sinne 25, kun aattelee et ne aivot on valmiit et se on aika laaja.

 

Sonja Hartikainen: Pitkä aikaväli.

 

Riikka Luostarinen: Kyllä [naurua], mutta aattelen, että tässä ehkä ne keskeisimmät ja kiivaimmat vaihteet liittyy siihen murrosikään, mikä nyt sitten on sitä, mitä se nimensä mukaisesti on murros siitä lapsuudesta aikuisuuteen ja sit jos aattelee sitä, että miten isoja kehitystehtäviä siinä on. Siinä on se irrottautumisen tehtävä omista vanhemmista, erilliseksi kasvaminen, se vaatii paljon työtä. Sit siinä on se irrottautumisen lisäksi liittyminen niihin vertaisiin, et se oman yhteisön ja omien kavereitten tuleminen perhettä tärkeemmäks on hyvin tärkeetä ja sitten se semmonen ehkä valtavan iso tehtävä, mitä siinä pitää tehä on luoda sitä oma identiteettiä mihin liittyy sitten myös seksuaalisen kehityksen vaiheet ja semmonen aikuiseksi tuleminen, kuka mä oon ja millaiseksi mä olen kasvamassa. Onhan siinä hommaa [naurua] muutamaan vuoteen.

 

Sonja Hartikainen: Niin varmasti on ja kuulee varmaan työssä monenlaisia tarinoita sitten siitä, että miten näitä murrosvaiheen asioita pystyy sitten perheet ja nuori ite kohtaamaan. Miten tähän kehitysvaiheeseen liittyvät haasteet voisi sitten näyttäytyä siinä työssä, mitä sie oot tehnyt? Joko siinä aiemmassa työssä tai tässä nykysessä.

 

Riikka Luostarinen: No öö, niin mä aattelen, että myös se nuoruusikä ja se lapsen murrosikä niin sehän on myös perheiden ja vanhemmille murrosta, et liittyen siihen, että lapsi on prosessi [naurua] ei projekti ja sit se jotenkin haastaa myös vanhempia sit siihen, että kuinka mä vastaan ja miten mä kasvan vanhempana ja mä aattelen, et toi nyt ehkä semmonen siiheen perheeseen liittyvä, mut et ehkä ne asiat mitkä siellä nousee sillon, kun siellä tulee jotakin sellasta hankalaa, että tarvitaan sitten sitä ulkopuolista apua, niin ne liittyy usein sit just siihen, että siellä niissä kehitystehtävissä tapahtuu jotakin estettä tai ne jumiutuu tai jotakin sellasta, mikä alkaa ottaa tilaa siltä, että ne ei pääse etenemään.

 

Sonja Hartikainen: Pystyt sie miettii joitakin esimerkkejä, mitkä tulis tämmösestä kehitystehtävän haasteesta tai jumiutumisesta mieleen sen oman työn kautta?

 

Riikka Luostarinen: No ne voi olla toki hyvin moninaisia ja mä aattelen, että se irrottautumisen tehtävä niistä vanhemmista vaatii aggressiota, se vaatii myös se tehtävä, että sä pääset liittymään toisiin ja jotenkin se, et nehän on sellasia, et jos siellä on jotakin estettä siinä, et se ei mahdollistu sinne tilaan jotenkin lapsen irrottautua vanhemmista, niin se voi olla yks sellanen, missä se alkaa ehkä näkyä sit jonkunlaisena oireiluna tai sit jotenkin jos se estyy se liittyminen toisiin, et ei oo sitä yhteisöä tai ei löydy niitä kavereita, niin se on jotenkin niin keskeinen osa ihmiseksi kasvamista, että kyllä se sitten näkyy siinä voinnissa.

 

Sonja Hartikainen: Minkälaisia ne tuen tarpeet sitten ehkä voi olla mitä nuori ilmaisee tai perhe ilmaisee tullessaan näiden asioitten ääreltä pyytämään apua?

 

Riikka Luostarinen: Öö, mä aattelen et tosi usein se on sellasta neuvottomuutta siinä, että kuinka jotenkin, koska kaikki asiat ei suinkaan liity siihen perheeseen esimerkiks se, et koulumaailma ja lapsen ja nuoren kokemukset voi olla hyvin raskaita ja vaikeita, mitkä ei ole niin kun jotenkin vanhempien hallinnassa enää, et se on myös erityistä tälle ikävaiheelle, et siellä on asioita joille se perhe ei voi mitään, mut et ehkä ne semmoset juuri jumiutumiset vaikka kotiin tai et se mieliala on tosi matala tai jaksaminen tosi huonoa ja toki tietysti semmosen ihan perusasioihin niin kun syömiseen ja näihin liittyvät oireilut, mutta ehkä aattelen, et se mikä siinä ihmisenä kasvamisessa ja aikuiseksi kasvamisessa olennaista on se yhteys muihin ja sitä mä aattelen, että se mun työssä on se mitä jotenkin mihin mä koitan keskittyä ja jotenkin luoda sitä sellasta yhteyttä siellä perheen sisällä ja sit jotenkin ehkä nuorella itseensä ja myös vanhemmilla.

 

Sonja Hartikainen: Millasilla keinoilla, jos mietit omaa työtä, niin perhettä ja sitä nuoren välistä yhteyttä voi sitten tukea tai jotenkin sitä ymmärrystä välillä lisätä? Pystytkö sitä kuvaamaan?

 

Riikka Luostarinen: No yhteys on varmaan sitä, mä aattelen, et se on sitä tunneyhteyttä erityisesti, mutta sit se on myös sitä sanottamista ja vuorovaikutusta, miten jotenkin ymmärretään toista. Aattelen, et tosi paljonhan siihen nuoruusikään ehkä kehitysvaiheena liittyy vanhemmilla myös sellasta jotenkin hämmennystä ja sitä, koska se eriytyminen siinä on, että kuinka mä tässä toimin, kun on yhtäaikaistehtävät pitäisi päästää tuosta lapsesta ja sitten kuitenkin jotenkin säilyttää se yhteys, että tutustua siihen ihmiseen, joksi se on kasvamassa ja semmonen jotenkin, et mitä ne keinot on. Ne ei välttämättä oo kaikilla vanhemmilla tai hyvin monillakaan vanhemmilla sillee itsestäänselviä, että mä aattelen et aika monet nykynuorten vanhemmista on vielä itse kasvaneet aikalailla sillee omassa varassa tai et ei ehkä aikuiset oo ollu hirveen kiinnostuneita siitä, että mitä se nuoren ihmisen mielessä ja kokemuksissa on, et kuinka jotenkin tutustua, kuinka puhua niistä asioista, kuinka ottaa puheeksi ja jotenkin osoittaa sitä kiinnostusta.

 

Sonja Haritkainen: Niin ymmärränkö oikein tuosta sinun pohdinnasta, että jotenkin tämä aika näyttää nuorille erilaisia haasteita, kun mitä sitten se aiempi aika, jossa kenties se oma vanhempi on kasvanut sitten nuoresta aikuiseksi?

 

Riikka Luostarinen: Joo kyllähän se on varmaan aina ollut niin, mut mä aattelen että nyt viimesen kymmenen vuoden aikana täs maailmassa on näitten kaiken maailman digitaalisten välineitten, kun on semmonen kukkahattutäti ajatus, mut siis se on totta, että on aivan erilaista kasvaa sellasessa maailmassa, missä sulla on kokoajan se puhelin tai joku muu maailma siinä, kun se että ollaan vielä jotenkin sen lähipiirin kanssa ja viihdevälineenä on televisio, josta tulee puoliyhdeksän asti ohjelmia [naurua].

 

Sonja Hartikainen: Joo. Onko tota se, että mikä on normaalia tähän aikaan ja mikä epänormaalia, niin sitten semmonen teema, mitä vanhemmat tai nuori paljon pohtisi? Odotetaanko nuorelta sitten miten paljon sellasta normaalia käytöstä mihin hän ei ehkä sit oman ikävaiheensa puolesta pysty kuitenkaan?

 

Riikka Luostarinen: Se on varmaan semmonen kysymys, mitä nuorten vanhemmat paljon miettii, et mikä on jotenkin asiaan kuuluvaa tässä ikävaiheessa, mikä liittyy siihen että tää on jotenkin tavallista teini-ikää ja mikä sit ei oo ja se toki että sitten kun nää ilmiöt ja tämmöset asiat minkä kanssa nuoret elää nyt verrattuna sitten aiempiin sukupolviin, niin on ehkä aika vieraitakin tai no ei välttämättä vieraita, mut ettei olla ainakaan siinä omassa kasvussa siinä kohtaa läsnä, niin herättäähän se paljon sellasta epävarmuutta.

 

Sonja Hartikainen: Niin et kuinka kohdata, mikä on riittävästi sallimista ja mitä pitäis rajata sitten, joo. Nouseeko, jos mietit niitä haasteita, joita nuorilla on niin jotkut tietyt ilmiöt sitten erityisesti tässä ajassa ja sit siihen heidän kehitysvaiheeseensa liittyen, joka perheitä ja nuoria mietityttäis?

 

Riikka Luostarinen: No kyl mä sanoisin, että vallan siis semmoset kasvurauhan kysymykset on jotenkin sellasia, mitkä on paljon muuttuneet ja mä jotenkin itse ajattelen, että semmonen on asia, jota se perhe voi myös omalla osaltaan tukea, et se koittaa järjestää sitä kasvurauhaa ja sitä kasvurauhalla mä tarkotan sitä, että nää isot kehitystehtävät, mitkä siellä on, ne vaatii ihan valtavasti energiaa, jotenkin semmosta et sen nuoren ois mahdollista keskittyä jotenkin siihen omaan kasvuun ja kipuiluun ihmiseksi tulemisessa, sen sijaan että tarvis jo yläkoulusta asti vaikka miettiä, että mitä mä suoritan tässä, että mä varmasti pärjään tässä maailmassa tai ottaa jotenkin sellasta vastuuta asioista, jotka vie pois niitä voimavaroja siltä omalta kasvulta. Et se on ehkä semmonen ilmiönä semmonen jotenkin mistä mä oon huolissaan, että jotenkin se nuoruus pitäis rauhottaa enemmän sellaseks ajaks, et siinä sais oikeasti hapuilla ja olla just niin haavottuva ku on, että nyt sit tuntuu et odotetaan paljon nuorilta jo semmosia valmiuksia mitä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

 

Sonja Hartikainen: Mm, mistähän ne odotukset sitten tulee? Liittyykö ne sinne omaan esimerkiks vanhempien omaan taustaan missä tuossa puhuttiin, että on voinut kasvaa erilaisessa ympäristössä vai mikä niitä odotuksia teettää sitten niin paljon, jotka vie energiaa pois siltä kasvurauhalta?

 

Riikka Luostarinen: Öö, joo se on varmaan yks tekijä, mut kyl mä aattelen tässä sitä, et esimerkiks ne semmoset sosiaalinen media ja siis jatkuva sellanen informaatiovirta ja sitten ehkä ihan tämmöset yhteiskunnassa ja ajassa elävät ilmiöt siitä, että ollaan aika yksilökeskeisiä tai ei aika, vaan tosi paljon ja sit jotenkin semmoset koulumaailman mullistukset ja muut sellaiset, et kyl jotenkin kylhän se, et jos sun lukio-opinnoissa pitää jo tai käytännössä yhdeksännellä luokalla tietää, että mihin sä haluaisit valmistua sit joskus sen lukion jälkeen, et osaat valita oikein ne aineet, niin se on must jotenkin aivan kohtuuton vaatimus ton ikäselle. Ei sen vielä tarvitsis, eikä se pysty sellasia vielä ees miettimään.

 

Sonja Hartikainen: Toi on varmaan aika tärkee asia sanoo ääneen, että ei voi olla vielä valmis niin nuorelle itelleen kun vanhemmallekin, että ei tarvitse tietää niin kauas mitä ehkä sitten odotukset voi joskus teettää olettamaan.

 

Riikka Luostarinen: Joo ja siis se on varmaan semmonen… Mietin, et tavallaan just keskeistä se nuoruusiän semmosessa arvostamisessa erityisenä ikävaiheena, että se ei oo mikään semmonen kohta, mikä on jotenkin valmistumassa aikuiseks tai se on joku potentiaali, kun se on tässä hetkessä jotakin sellasta arvokasta ja sitä pitäis jotenkin ymmärtää ja jotenkin antaa sille se tila ja jotenkin semmoset asiat ehkä musta näkyy, vaikka siinä keskustelussa jotenin laajasti, kun puhutaan vaikka siitä, että pitäisikö nuorten saada nukkua aamulla pitempään, et koulu alkais myöhemmin ja sit jotenkin se on se, et eihän ne ikinä opi mitään tai siitähän seuraa jotakin ihan kamalaa sitten ne vaan yöt siellä roikkuu, et mä en tiä mistä se kertoo meille aikuiselle, et me ei hyväksytä sellasta tosiasiaa, että nuoret aivot on sellasessa kehitysvaiheessa missä ne toimii niin, että siitä olisi etua ja et vaikka siellä olis tutkimustietoa, joka sanoo että tää ois hyvä ratkasu, niin joka meissä aikuisissa sit vastustaa tällasta. Mä aattelin, et tuo on hyvä esimerkki siitä, että arvostetaanko me sitä aikana ja sitä nuoruutta kokemuksena ja sen erityisyyttä siinä mitä kaikkee siihen liittyy.

 

Sonja Hartikainen: Mm, eli vanhempana ei ois niin kovin vaarallista vaikka uskaltaisi vähän ajatella niitä oletetusti vaadittuja normeja, että vaikka lapsi niitä rikkoisi, niin se ei oo välttämättä aina niin vaarallista.

 

Riikka Luostarinen: Ei se välttämättä oo aina niin vaarallista [naurua].

 

Sonja Hartikainen: Joo. Hei viittasit tuossa tuohon kouluun ja koulun tuomiin haasteisiin. Onko siellä jotakin tässä nykypäivän koulumaailmassa sellasta, mitä sie työssäsi näät, mikä sitten haastaa erityisesti perheitä ja nuoria elämisessä tai tässä vaiheessa?

 

Riikka Luostarinen: Öö, no mä aattelen että semmonen asia mikä jotenkin aina jaksaa hämmästyttää on se, miten sitkeessä meillä on sellaset kouluväkivallan kulttuuri, et se on jotakin semmosta, joka mä sanoisin, et se jotenkin on jopa normaalina pidettyä ja sehän ei suinkaan sitä ole ja se on tosi iso asia ja jotenkin semmonen, minkä mä aattelen et se vaatis tosi laajaa vallankumousta, että miten siellä kouluissa suhtaudutaan siihen, että siellä on väkivaltaa.

 

Sonja Hartikainen: Mitä sie miellät tuon kouluväkivallan sisälle? Minkälaisia ilmiöitä?

 

Riikka Luostarinen: Kaiken sellasen, mistä puhutaan esimerkiks kiusaamisena, mikä jotenkin mun mielestä vähän vähättelevä ilmiö tai kuvaus sille, että kouluympäristössä on turvatonta. Mä aattelen et se on just niin yksinkertasta, et siellä joko on turvallista tai sit siel on turvatonta. Jos siellä on turvatatonta, niin sit siellä on jotain sellasta mikä vaatii korjaamista.

 

Sonja Hartikainen: Mm, onko tällä hetkellä siun mielestä sitten edellytyksiä siihen, että olosuhteita koulumaailmassa esimerkiks lasten osalta ja nuorten osalta ymmärrettäis oikein tai osattais riittävästi puuttua niihin tilanteisiin?

 

Riikka Luostarinen: Aikuiset ajattelee, että se on asiaan kuuluvaakin jopa tai voi olla vähän rajusti sanottu, mutta että jotenkin se liittyy myös siihen, että mihin me aikuiset ollaan omassa kasvuympäristössä ja kouluympäristössä kasvettu, et ehkä ei nähdä sitä niin vakavana asiana, kun se oikeasti on, ennen kun sit siinä vaiheessa varmaan, kun se sattuu jotenkin omalle kohdalle tai se tulee konkreettiseksi, vaikkapa sen nuoren oireiluna.

 

Sonja Hartikainen: Eli sitä vaikutusta ei osata laittaa sellasiin mittasuhteisiin aikuisten näkökulmasta mitä se nuoren näkökulmasta voi näyttää?

 

Riikkaa Luostarinen: Ehkä joo, ja toki tietysti aattelen, et koulu on haastava ympäristö. Siis niin kun et kaikki kunnioitus opettajille siihen, et se ei kyl oo helppoa ja se, että toki varmaan se, et jos miettii et se ei nyt ainakaan ole sellainen mistä pitäis leikata tai kiristää yhtään, vaan päinvastoin et se on se paikka, mikä tavottaa koko ikäluokan ja jotenkin sinne vois aika paljon myös miettiä niitä asioita, mitkä nuoria auttaa.

 

Sonja Hartikainen: Tuohon yhdyn kyllä, että opettajan työ ja kasvattajien työ koulussa on kyllä suuren kunnioituksen paikka ja ehkä siinä meidän pitäis sitten meidän ammattilaisten haastaa toisiamme ja itseämme, että pystyttäis ajattelemaan jotenkin uusilla silmillä sitä nuorten tukemista siellä.

 

Tota korona-aika on ollut semmonen, että siitä on puhuttu varmaan nyt jo ihmiset väsyksiinkin mediassa ja nuorten ja perheitten osalta, mutta silti se on kuitenkin niin vahva tän ajan nuorten elämään vaikuttava asia, että sitä tuskin voi ihan ohittaakkaan. Millä lailla sie näet, että tää tilanne ja koronapandemian aika on vaikuttanut nuorten kasvuedellytyksiin?

 

Riikka Luostarinen: No jos me tossa puhuttiin siitä, että se yksi niistä kolmesta hyvin keskeisestä kehitystehtävästä on se liittyminen toisiin ja jotenkin sen oman vertaisryhmän löytäminen ja semmonen identiteetin hakeminen tai ne kysymykset ja sit yhtäkkiä kun jotenkin se kaikki sellanen tulee kielletyks tai siihen liittyy jotakin hankalaa ja sit ihan jo se, että on nuoria, jotka on joutunut käymään vuosia tai tosi pitkään vaikka etäkoulussa, niin tottakai siinä tapahtuu ihan eri tavalla haavottavia asioita, kun sit aikuiselle, kun ne on aikuisellekin jo raskaita, et se sosiaalinen kanssakäyminen jotenkin muuttuu vaikeaksi, niin se et koska nuoruus on sellanen niin kun tässä sanottiin tosi lyhyt aika, missä tapahtuu ihan hirveen paljon asioita tai tavallaan olis odotus, että jotenkin sais käytyä niitä läpi, niin tietenkin se koskettaa paljon enemmän sitten nuorten kokemusta just sitä kehitystehtävien mahdollistumista.

 

Sonja Hartikainen: Eli korona-ajasta on voinut tulla haava sille semmoselle eheälle kasvulle?

 

Riikka Luostarinen: No kyllä tai siis mä aattelen, et väistämättä on.

 

Sonja Hartikainen: Joo. Onko joitakin ilmiöitä, joita sitten tän liittymisen haavottuvuuden suhteen niin lisäksi oisit työssäsi kohannut, joita tää aika on nostanut esille?

 

Riikka Luostarinen: Öö, no siitä on ehkä ihan selvästi kansainvälistä tietoakin, et esimerkiks syömishäiriöt on valtavasti lisääntyneet tän koronan aikana ja erityisesti just nuorten syömishäiriöt ja siitä, että mihin kaikkeen se liittyy ja myös arvailuja. Sitähän ei vielä tiedetä, et yks ajatus on just se, että joutuu tosiaan jäämään yksikseen kotiin ja olemaan oman videokuvan kanssa tosi paljon. Sit se semmonen epävarmuus ja pelko siitä, että kuinka tässä käy ja miten jotenkin maailma alkaakin näyttää yhtäkkiä aika vaaralliselta paikalta, että pitää olla suojautua kokoajan sitä vastaan, niin se voi alkaa näkyä sellasena sisäänpäinkääntyvänä oireena esimerkiks sen oman syömisen kontroilloinnissa ja jotenkin semmonen, et meidän ihmisten mielet on vaan sellasia, että ne keksii kaikenlaisia keinoja selviytyäkseen ja joskus ne on sellasia, mitkä sitten on tosi haitallisiakin, meille itselle vaarallisia. Sinänsä ymmärrettäviä, mutta surullisia.

 

Sonja Hartikainen: Mm, ymmärrettäviä, mutta ei välttämättä henkilölle hyväksi kuitenkaan. Onko siun mielestä keinoja, joilla tässä kohtaa nuorta vois sitten kotiväki tai läheiset tukea sitten kun ollaan vielä kuitenkin tässä vaiheessa hiukan epävarmassa tilanteessa, mitä tulevaisuus tuo?

 

Riikka Luostarinen: No jos täs mietittiin sitä, että minkälainen kehitystehtävä vanhemmilla sitten on edessä sillon kun se nuori kasvaa nuoruusikään ja kuinka tukea niitä semmosia kehitystehtäviä siinä ja todettiin sekin, että se on ristiriitaista kun samaan aikaan, kun pitäis päästää irti, niin pitäis kuitenkin säilyttää se yhteys, niin varmaan se semmonen jotenkin siihen nuoreen tutustuminen, kiinnostus, siis ihan sellaset hyvin arkipäiväiset asiat, et jaksaa kysyä ja jotenkin olla utelias sen suhteen, et mitä siellä mun nuoren mielessä on, mitä sille kuuluu, mitä jotenkin minkälaisia asioita se elää. Mä aattelen et ei niin kun, ei tarvitse tietää kaikkea. Sehän kuuluu myös siihen asiaan, et nuorilla pitää olla myös jotenkin oikeus siihen omaan, mutta et semmonen, et jos alkaa tuntua siltä, että mä en yhtään tiiä et mistä asioista toi on kiinnostunu, ketä sen elämässä on, et jotenkin se muuttuu ihan tuntemattomaksi se oma nuori, niin se mitä siinä tehdään, niin sit alkaa tutustua. Sehän ei välttämättä ole hirveen helppoa, koska jo ihan sen aivojen kehittymisen vaihe tekee sen, et se nuori on aika haastava ehkä tulemaan kontaktiin, että koska se haluaa vetäytyä ja se tulkitsee sitä vanhempaa aika negatiivisesti ja muuten, että se vaatii vähän sinnikkyttä siinä, että jaksaa jotenkin toistuvasti vaan yrittää päästä siihen läheisyyteen, mutta ne jää aina sinne mieleen, kun se vanhempi kysyy, et se on ihan sitä et kysyy jotenkin tai järjestää sen, et patistellaan siihen yhteiseen ruokapöytään ja ne on sellasia arkipäivän keinoja jotenkin pysyä kii siinä lapsen maailmassa.

 

Sonja Hartikainen: Niin että vaikka näyttäis ettei toinen kuuntele, niin kuulla voi silti. Kuvasit tuossa Riikka sitä, että mikä kuuluu nuoren ja nuoruuden aikaan, mutta mitäs ajattelet sitten siitä, että mikä on vanhemman tehtävä tuossa nuoruuden kehitystehtävän äärellä? Mitä siihen kuuluu?

 

Riikka Luostarinen: No mä aattelen, että kaikista tärkeintä on olla edelleen se vanhempi. Se että tosiaan tässä todettiin, et se vanhemmuus on prosessi. Se vaatii ihan erilaista osaamista ehkä kun semmosen pienen lapsen vanhemmuus. Se nuoruusikä sen vanhemmuus, mutta nehän on sellasia taitoja mitä opetellaan sen prosessin aikana, mut se mitä tarkotan sillä, että olla edelleen vanhempi on sitä, että vaikka se nuori sut torjuu, vaikka se alkaa näyttää aikuiselta ulospäin ja ehkä kuvittelee itse olevansa paljon aikuisempi kun on, niin siitä huolimatta pysyä siellä vanhempana ja siinä ihmisenä, joka pitää huolta. Vanhemman tehtävä nuoruusiässäkin on pitää se lapsi myös suojassa ja semmonen, et jos miettii sitä aivojen kehitysvaihetta, et se siinä 14-16 välillä on siinä kohtaa, että ne semmoset hyvin nopeat palkitsemisjärjestelmän toiminnat on sellasia mihin se luontaisesti se nuori jotenkin hakeutuu, niin sit vanhemman tehtävä on olla myös se, joka pitää sitten näissä kohtaa vähän suojassa sitä lasta siltä, että niin kun… Mä aattelen, että se ei ehkä yksin riitä, että sit mielivaltaisesti sanotaan, että nyt sulta tehdään näin ja näin, vaan että se nuoruusikä on myös semmonen vaihe missä opetellaan jotenkin sitä keskustelua ja opetellaan jotenkin semmosia ymmärtämään asioitten syy-seuraussuhteita ja haetaan niitten rajojen opettelu on ja niistä neuvottelu on yks valtavan tärkee taito mitä vanhemmat voi lapsellensa tarjota. Mä aattelen, että tässä kohtaa esimerkiks vaikka se, että nykyään mä oon tästä somesta ja näistä digitaalisista laitteista puhunut, mut ehkä siksi että ne on oikeasti semmonen kasvurauhan haaste. Niissä ei oo pelkästään huonoja asioita, mutta että myös sellasia, mitkä edelleen vaatii siltä vanhemmalta sellasta kiinnostusta ja ehkä jaksamista myös siihen, että niitäkin voi rajottaa.

 

Toinen semmonen mitä joskus tai useinkin oon miettinyt, että sehän tarjoaa myös suhteessa lapseen ja nuoreen vanhemmalle keinon jotenkin kontrolloida, et vanhemmillahan voi olla mahdollisuus nykyteknologian puitteissa tietää ihan tasan tarkkaan missä se lapsi on ja mitä se tekee ja sit tää on semmonen asia, että mä jotenkin kovasti toivon, että sellanen kontrolli ei koskaan etenkin korvaisi sitä yhteyttä, mitä sen lapsen kanssa pitäisi luoda tai mikä on tosi tärkeetä, että jos aattelee sitä että se murrosikänen vihaa sitä vanhempaa, kun se on sen tehtävä ja sen vanhemman tehtävä on sit edelleen rakastaa sitä. Se on ehkä sen uhmaiän lisäksi yksi niistä hankalimmista kohdista missä sitä pitää tehdä, mut se on jotenkin semmonen mitä mä aattelin, että on tosi tärkee.

 

Sonja Hartikainen: Kuulostaa siltä, että nuori ansaitsee palkinnon siitä, että hän selviää tosta vaiheesta, mut niin taitais myös vanhempi [naurua] ansaita, mutta siis sellasta kuuntelevaa, kannustavaa, mutta kuitenkin kalliomaista rohkeutta olla sitten myös vanhempi tilanteessa tarvittaessa.

 

Riikka Luostarinen: Joo mä aattelin et siel on paljon asioita mistä voi neuvotella, mitkä on sellasia jotenkin mitä opetellaan, mut sit on tiettyjä asioita, jotka jotenkin on vanhemman vastuulla murrosikäsen ja teini-ikäisen kohdalla ja ne liittyy siihen, niihin perustarpeisiin: uneen, syömiseen, koulunkäyntiin, ne ei oo sellasia asioita mistä nuori itse päättää, vaan et ne on sit jotenkin vanhemman vastuulla. Nuori ei oo kykenevä vielä siihen, että hän itse vois näissä asioissa niin kun jotenkin ottaa vastuun itsestään.

 

Sonja Hartikainen: Tuo on varmaan aika tärkee kuulla äänenkin sanottuna, vaikka tää on sellanen aika joka yksilöllisyyttä korostaa, niin sit on kuitenkin tietyt asiat mistä on ihan ok sanoa, että tämä ei käy, että tämä kuuluu sinun elämään sitten.

 

Riikka Luostarinen: Eikä se nuori siitä rikki mene, eikä kyllä vanhempikaan [naurua].

 

Sonja Hartikainen: Aivan. No mites tota, jos kuitenkin käy niin, että ne haasteet siinä nuoruusiän vaiheessa on sellasia, joista on hankala selvitä itse ja tuota vanhemman tai nuoren, niin mitä sie kehottaisit heitä sillon tekemään? Voiko siihen saada apua?

 

Riikka Luostarinen: Mä aattelen, että se on musta aina äärimmäisen hieno osoitus siitä vanhemman kiinnostuksesta sitä lasta ja nuorta kohtaan, kun se lähtee hakemaan apua sillon kun sillä on se tunne, että nyt jotenkin omat keinot ei riitä. Se on viesti myös sitten sille lapselle siitä, että vanhempaa kiinnostaa ja sitä apua voi hakea tosi monesta paikasta. Varmaan lähin on siellä koululla se terveydenhoitaja ja oppilashuollon työntekijät, mut sitten myös perheneuvola ja no nuorisoikäsillä ei oo enää neuvolaa, mutta perheneuvolan palveluthan ne sitten on joihin voi hakeutua.

 

Sonja Hartikainen: Ja siellä näissä kohteissa osataan varmastikin sitten arvioida sitä, että minkälainen tuki vois olla siihen hetkeen sopiva perheelle.

 

Riikka Luostarinen: Joo ja mä aattelen et se tärkein on se, et kysyy joltain. Se lähtee aina liikkelle, et olipa se sit se terveydenhoitaja tai olipa sit se perheneuvola, mut et jostakin se lähtee ja sit ei tarvii itse sitä kauheesti miettiä, et oks tää nyt oikee osote. Pääasia on se, et ottaa sitä apua vastaan tai lähtee sitä hakemaan.

 

Sonja Hartikainen: Eli vanhemmalle tai nuorelle riittää se, että soittaa, kontaktoituu, tulee paikalle ja lopussa voi odottaa jo sit vähän kannattelua siitä, että työntekijät osaa ohjata myös eteenpäin.

 

Riikka Luostarinen: Kyllä mä näin toivoisin ja näin se kyllä meneekin.

 

Sonja Hartikainen: Joo hyvä näin. Me ollaan tässä meidän keskustelussa kuultu, että nuoruuteen liittyy paljon korvaamattoman ihanaa ja semmosta, mikä jää varmasti kokijansa ja kanssakokijansa mieleen, mutta sitten myös voi olla että raskaita asioita ja semmosta hetkellistä selviytymistäkin, niin nyt sit kyllä pohdin tässä, että mitä sie sanosit vanhemmalle ja nuorelle, joka ehkä tätä kuuntelee, et voiko tosta nuoruusvaiheesta kuitenkin ehjänä selvitä ja mitä vois kannustussanaa siihen sanoa loppuun?

 

Riikka Luostarinen: No varmaan ensinnäkin se, että sehän menee ohi [naurua], että se on ihan kohta ohi.

 

Riikka Luostarinen: Se on jotenkin monesti se auttaa, että tietää että tää on tällanen aika, et nyt kun mä tän jaksan, niin sitten se on ohi jossain vaiheessa. Se palkinto on sitten siellä, kun jotenkin se nuori on räpistellyt siihen aikuisuuteen ja se yhteys taas ehkä muodostuu sit erilailla, mut et jotenkin mä aattelen et semmonenkin tapa suhtautua, et mä kuulen paljon sitä, että pienten lasten vanhemmat jo miettii, että voi ei apua sitten kun se tulee se murrosikä ja siellä ehkä elää jotenkin vanhempien omat tarinat siitä omasta nuoruudesta ja sit jotenkin, et kuinka sitä vois yrittää nähdä niin, että sehän on ainutlaatuinen tutkimusmatka siihen uuteen ihmiseen. Se ei oo tutkimusmatkailu varmaan ikinä hirveen helppoa, et siellä on kaikenlaista, mut et jotenkin se on ainutlaatunen, tärkeä ja jotenkin semmonen kiinnostava vaihe elämässä, että onks se sitä, että mä haluan tutustua nyt tähän ja mennään yhdessä tän paikan ohi vai onks se sitä, että jotenkin kauhistuttaa kaikki semmoinen ja sit aattelee, että kyllä siellä on paljon asioita, jotka kauhistuttaa, mut et myös semmonen, mitkä auttaa sitten vanhempaa itseäkin kasvamaan siinä prosessissa.

 

Sit mä kyllä aattelen, että se on tosi tärkeetä, että vanhemmat pitäis huolta itsestään, että sillon kun siellä elämässä on ihan kamalasti muitakin stressiä, että tämähän on tosi helppoa, että pidä nyt huolta itsestä, mutta että se on tärkeää, että jotenkin ois sellasia keinoja, tuuletuskanavia, että mistä saa itselle voimia ja jotenkin aattelee, että tässä kohtaa aina se, että miten vähän sitä vertaistukea teini-ikäisten vanhemmilla on ehkä sillee tarjolla jos sitä ei luontaisesti siinä tukiverkostossa oo, niin sitäkin voi miettiä, että voiskohan tää olla asia, jolle vois tehä jotakin, mut että noin lähtökohtasesti ajatellen, niin se yleensä myös jotenkin hyvin tärkeää se luottamuksen osoitus, että se lapsi sulle kapinoi, et ota se vastaan, niin jossain kohtii siitä tulee vielä kiitos vastaan [naurua].

 

Sonja Hartikainen: Toi on ihanan valosa ajatus ja jotenkin se, että ei pyrkisikään menemään siitä vaiheesta ohi niin kun Pendolinolla, vaan aattelis et se ois semmonen hidas vuoristojuna, johon kuuluu kauniita ylä- ja alamäkiä, mut että sitä matkaa ei kannata yritä liikaa kirittää.

 

Riikka Luostarinen: Joo ja siis erityisesti se, et eihän kukaan onnistu aina. Joka ikinen vanhempi jossain kohtaa kilahtaa ja tulee toimittua väärin, että se on ehkä semmonen tärkeä muistutus. Ei oo olemassa sellasta vanhempaa, joka tän suorittais täydellisesti.

 

Sonja Hartikainen: Eli ihmisyys sallitaan tässäkin kehitysvaiheessa [naurua]. Kiitos Riikka. Tähän toiveekkaaseen näkökulmaan on varmasti hyvä lopettaa ja toivottaa nuorille ja heidän perheillensä ihania päiviä.

 

Riikka Luostarinen: Kiitos.

 

[lapsen naurua]

somejako