Ilona Pietarinen: Tervetuloa Siun Sote Mikä Ikä-podcastin pariin. Podcastissa käsittelemme laajasti ikääntymiseen liittyviä teemoja parin kokemusten ja tilanteiden kautta. Minä olen pitkän työuran ikäihmisten parissa tehnyt, nyt eläkkeellä oleva sairaanhoitaja Ilona Pietarinen. Vieraanani on eri alojen ammattilaisia sekä henkilöitä jotka tuntevat parhaiten ikääntyvien arjen eli ikäihmisiä. 

Tänään puhumme aiheesta mitä sitten kun kotona ei enää pärjää. Kanssani ovat keskustelemassa Siun Soten keskiseltä alueelta palvelujohtaja Jenni Halonen ja perhehoitaja Johanna Ahlholm. Tervetuloa!

Muutto palvelutaloon asukkaaksi on monelle iäkkäälle iso muutos elämässä. Se vaatii voimavaroja ja kykyä sopeutua usein ja juuri silloin kun hän on hauraimmillaan. Iäkäs joutuu luopumaan omasta kodistaan ja samalla koko entisestä elinympäristöstään. Naapureistaan ja niin edelleen. Tuolloin yleensä myös tuen tarve lisääntyy. Työntekijöiden ja omaisten rooli muuttajan tukena on tärkeä. Tärkeää on miten uusi asukas vastaanotetaan, miten hänet uudessa ympäristössä kohdataan ja turvataan itsemääräämisoikeus ja yksityisyys. 

Nythän ei enää ole vanhainkoteja nimikkeellä vaan ryhmäkotiasumista, palveluasumista ja ympärivuorokautista palveluasumista. Miten nämä eroavat toisistaan ja näitä vois vähän kuvata. Haluaisitko Jenni alottaa?

Jenni Halonen: Tosiaankin nämä termit ovat hieman muuttuneet että ei oo ennää niitä vanhainkoteja niin kun tuossa mainittiinkin ja myös näissä muissa termeissä vuoden alussa tullee muutoksia kun uusi laki astuu voimaan mitä todennäkösimmin ja puhutaan palveluasumisesta tämmösenä yhteisöllisenä asumisena ja ympärivuorokautista palveluasumista puolestaan edelleenkin kutsutaan ympärivuorokautiseksi palveluasumiseksi. Yhteisöllinen asuminen on tämmöstä esteetön ja turvallista asumista jossakin asumisyksikössä jossa on niitä semmosia elementtejä joita tämä iäkäs ihminen tarvitsee oman toimintansa tueksi. Monesti siellä on tarjolla sosiaalista kanssakäymistä edistävää toimintaa ja monia muita asioita joita joitten turvin ei ennää kotona siellä pärjää. Ja yleensä näitten ihmisten se toimintakyky on jo alentunut ja hoidon ja huolenpidon tarve on kohonnut. Taustalla voi olla sairauksia tai muita vastaavia syitä. Yhteisöllistä asumista pääsääntösesti se on tämmöstä päivä- ja iltapainotteista mutta satunnaisia yökäyntejä voi myös siellä sitten olla tarjottavana asukkaalle. 

Kun puolestaan sitten ympärivuorokautinen palveluasuminen on yhteisöllistä asumista jossa tarjotaan niitä esteettömiä, turvallisia tiloja hoivakodeissa ja henkilö saa viipymättä vuorokauden ajasta riippumatta sitä hoitoa ja huolenpitoa myös kaikkiin äkillisiin tarpeisiin. Ne varmaan ne semmoset suurimmat erot siellä taustalla ovat. 

Ilona Pietarinen: Joo, kyllä se tuli sieltä hyvin kattavasti. No entäs sitten kun asumismuotona oiskin sitten perhehoito? Johanna sie voisit kertoo siitä perhehoidostako?

Johanna Ahlholm: No joo minä itse toimin perhehoitajana ja tarjoan sisareni kanssa meidän yhteisessä kodissa pitkäaikasta perhehoitoa ikäihmisille. Se siis tarkottaa sitä että me asutaan suurehkossa talossa, se on entinen kyläkoulu joka myö ollaan kunnostettu ihan sitä tilat sillä tavalla että meillä on siellä omat kotitilat ja sitten meillä on lisäks aika monta kammaria jossa sitten assuu näitä perhehoidettavia henkilöitä. Ja me huolehittaan ihmisten puhtaudesta ja ruuasta ja semmosesta päivittäisistä arkiasioista mut sit semmonen terveydenhuollollinen vastuu on kotisairaanhoidolla että kotisairaanhoitaja käy meillä tarvittaessa. Ja yhteistyö heijän kans on tärkee. Mut että tosiaan oleellista on sen että myö ollaan meillä kotona ja tuota nämä ihmiset tullee meille perheenjäseniksi asumaan. 

Ilona Pietarinen: Kenelle tuota niin se perhehoito sinun mielestäs sitten sopii kaikkein parhaiten? Minkälainen sen asiakkaan tai ikäihmisen pitäs olla voiko sitä jotenkin määritellä?

Johanna Ahlholm: No parhaiten me varmaan pystytään vastaamaan siihen jos on turvattomuuden tunnetta niin koska me ollaan siellä aina kotona. Siinä on aina joku läsnä niin se turvattomuuden tunne ja yksinäisyys on semmosia asioita mihinkä pystytään vastaamaan. Samoin kun tulee tarvetta et tarvii apua hygieniassa ja ruokajutuissa ja kaikessa tämmösessä arkipäivisissä asioissa. Sit oikeestaan voi sanoo et mihin ei sovi niin on se että jos on paljon semmosta lääketieteellistä hoidontarvetta, meil ei oo lääkäriä siellä läsnä arvioimassa sitä tilannetta koko ajan eikä meillä oo sairaanhoitajan koulutusta että me ollaan enempi tämmösiä hoivaajia, huoltajia kun sitten se sairaanhoidollinen puoli on muualla. 

Ja sit myöskin jos on kovin kivulias niin se on semmonen huono koska ainakin ollaan koettu se, että sillon kun on ollu kivuliaita potilaita niin on tuntunu että meijän ammattitaito ei siihen riitä. Mutta tämmöset lievät mielenterveydelliset ongelmat sillonkin kyllä on sit hyvä että lääkehoitotasapaino on aika hyvässä kunnossa sillon kun meille tullaan. Sitten on muistisairaita, ne on oikeestaan ne pääryhmät mitä kautta meille on tullu. 

Ja perhehoidostahan voi vielä kertoo että tämmösen pitkäaikasen hoijon ohella mitä me nyt siis tarvitaan meille siis ihan muutetaan, tehhään muutto, ensin ollaan vähän koeajalla ja katotaan että ollaanko puolin ja toisin tyytyväisiä ja sitten tuota muutetaan ihan kokonaan asumaan meille. Niin sit on lisäks olemassa semmosta lyhytaikasta hoitoo eli jos on esmes omaishoidettavana kotona niin tän omaishoitajan vapaiden ajaks jotkut perhehoitajat ottaa lyhkäsille jaksoille. Ja sit on vielä lisäks kiertävää perhehoitoa jollonka tää perhehoitaja voi tulla sinne ikäihmisen kotiin esimerkiks kerran viikossa päiväksi ja olla sitten apuna niissä arjen asioissa ja tuua vähän sellasta rytmiä siihen viikon kulkuun. 

Ilona Pietarinen: Se kuulostaa mukavalta ja mites vielä ihan miel tekee kysyä että kun teillä on siellä montako asukasta teillä on siellä tällä hetkellä?

Johanna Ahlholm: Meillä on seitsemän asukasta, talo on täynnä. Että seittemän kammaria ja se on myöskin sellai lakisääteinen maksimi mitä me nyt kahestaan pystytään hoitamaan että. 

Ilona Pietarinen: Joo, onko ne pelkästään mummonkammareita vai onko siellä myös pappoja?`

Johanna Ahlholm: No on mummoja. Alotettiin mummojen kans ja aina on mummoja ollu tilalle tulossa et sinänsä ei sillä saattaa se joskus pappakin sinne tulla tulevaisuuvessa saa nähä.

Ilona Pietarinen: No niin hyvä. No tuota mites sitten mitä ootte mieltä että kuinka paljon se iäkäs henkilö ite pääsee osallistumaan siihen uuden asuinpaikan valintaan ja siihen muuttopäätökseen että minkäslainen käsitys on?

Jenni Halonen: No kyllähän ikäihmisellä on itsellään suuri vaikutus siihen että mitä minnekä päin asuinpaikkaa valitaan. Tietysti tällä hetkellä on realistista sekin että paikkoja vappautuu aina satunnaisesti ja kova kysyntä näille paikoille on mutta tottakai kuullaan iäkästä itseensä sekä heidän omaisiaan ja heidän toiveita pyritään aina totteuttamaan, että saatasiin se mahollisimman hyvä ratkasu sitten aikaseks että mistä se uusi koti sitten löytyy. Ja ainahan näihin voijaan tehä ne tutustumiset etukätteen, käyvä katsomassa että vaikuttaako se paikka semmoselta että tänne oisi kiva muuttaa ja sitten jatkossa siellä asua. 

Ilona Pietarinen: Kyllä. No mites teidän mielestä niin tuota ikäihmistä voijaan tukea siinä muuttovaiheessa? Kun sitä valintaa tehhään niin.

Johanna Ahlholm: No minä aina ajattelen et miusta on tosi kiva jos pystyy käymään etukäteen tai voi tutkia vähän nettisivuilta miltä se näyttää että tässä perhehoidossa on ihan oleellista se et henkilö itse haluaa asettua meille asumaan. Koska me ollaan, me eletään siinä, se on meijänkin koti, meil ei oo muuta kotia. Myö ei lähete työpäivän jäläkeen pois tai ei meil semmosta varsinaista työpäivää ookkaan vaan me asutaan yhessä. Eletään sitä arkee yhessä. Niin jos meillä siellä hyvin vastahankanen ihminen on mukana niin se vähän pilaa ilmapiiriä sekä meiltä että muilta niin se on tosi tärkeetä että pääsee käymään ja saa ite sanoo sen että on valmis tulemaan sitten kokeilemaan ensin. Ja monestihan sitä vähän ensin markkinoijaan semmosena lähetään lomalle ja katotaan miten se sujjuu. 

Ilona Pietarinen: Mites Jenni?

Jenni Halonen: No itse näkisin tärkeenä siinä sen etukätteis valmistautumisen ja kumminkin meillä jos ajatellaan niitä muuttoaikatauluja niin ne ei ihan tule että huomenna tässä muutetaan vaan on aikaa siihen muuttoon ja siihen valmistautumisseen ja tietysti riippuu aina ihmisestä että onko hällä siinä perhettä rinnalla jonka kanssa yhessä sitä muuttoo myös suunnitellaan vai onko yksinäisestä ihmisestä kysymys että mitenkä se paras tuki siinä tullee. 

Omaiset on minun mielestä erittäin tärkeenä voimavarana että he voivat sitä myös käsitellä tämän muuttajan kansa ja myös ihan se semmonen konkreettinen tieto että sinne voi pakkailla niitä omia tuttuja tavaroita mukkaan koska se koti siirtyy sinne, ei oo tarkotus että tavarat jää jonnekkin ja ihminen puotetaan jonnekkin uuteen paikkaan vaan ihan että se tuttu ja turvallinen tunnelma säilys sitten etteenkin päin siellä omassa sitten minnekä kukakin muuttaa. 

Ilona Pietarinen: Joo nuo oli tosi tärkeitä asioita ja kun aatellaan että on tärkeetä että se iäkäs ihminen kun sinne hoitokotiin mihinkä asti kukakin muuttaa niin että se tuntuis sitten siltä omalta kodilta että sinne saa tosiaan tuua niitä omia rakkaita tavaroita, ompa se nojatuolia, kiikkutuolia, taulua, ryijyy, mikä kellekin on tärkeetä että tosiaan se omaisten rooli on kyllä tosi iso siinä. 

Jenni Halonen: Kyllähän nyt ollaan myös tässä rakentamisessa kiinnitetty huomioo enemmän siihen kodin omasuuteen että monet entiset hoivakodit ovat hyvin vanhainkoti laitostyyppisiä ja nyt nämä uudet kodit mitä on rakennettu viime aikoina niin ovat hyvin kodinomaisia ja lämpimiä myös siltä sisustukseltaankin ja siinä on haettu niitä eri elementtejä esimerkkinä Riihisärkänkadun hoivakoti joka ihan hiljattain aukesi niin meillä on siellä aistipuutarhat saatu ja aivan ihanat näkymät sinne atriumpihalle ja myös tämmönen elementti että ihmiset voi kävellä niin sanottua ympyrää siellä sisällä että ei ole pelkkiä suoria käytäviä joissa niitä asuntoja sitten on. 

Myös uusi Kaarnakoti tuo omalla tavalla tämmösiä sisustuksellisia elementtiä joissa haetaan tämmöstä aistitilaa, ajattelua ja tuntumaa siihen elämään ja asumisseen että saatas se ympäristö mahollisimman kodinomaseks ja lämpimältä tuntuvaksi. Sitä ollaan myös haettu näissä uusissa huonekalu ynnä muissa sisustusratkaisuissa eri elementtiä että ois tämmösiä kodinomasia ja tuntusia. Ne varmasti omalta osaltaan auttavat siihen että se tuntuu kodilta eikä niinkään semmonen et minä jonnekin vieraaseen paikkaan tulla tupsahan. 

Tietysti pittää muistaa et meillä on näitä uusia rajallinen määrä tässä hoivakotia olemassa niin ollaanhan me panostettu tietysti sielläkin entisissä hoivakodeissa siihen sisustukseen ja sillä tavalla sitä kodinomasuutta luotu ja niitä erilaisia ratkasuja mietitty että ei olla tämmönen laitosympäristö vaan nimenommaan puhutaan kodista ja kodinomasesta ympäristöstä. 

Ilona Pietarinen: Nää vähän eroo nää niin sanotut hoitokodit ja sitten perhehoito niin miten mahollistettas sitten että se ikäihminen kun on sinne nyt asettunu ja kotiutunu niin et hän sais sitten elää mahollisimman semmosta oman näköstä elämää ja?

Johanna Ahlholm: Kyllähän se semmosta sopeutumista vähän meiltä molemmilta vaatii että ihan kaikkia toiveita ei varmasti pystytä toteuttamaan että mutta ne raamithan meilläkin siihen päivään syntyy tästä ihan normaalivuorokausirytmistä. Aamulla herätään ja sitten ruoat me syyvään suurinpiirtein ajallaan nuin niin kun miten ylleensäkin kotona saattaahan ne vähän aina heitellä ja tuota illalla mennään nukkumaan ja yö koitetaan nukkua rauhallisesti omassa vuoteessa niin että koko talo saa nukkua ettei muita häiritä. Mutta sitten tietysti se muu aika kuka on mistä kiinnostunu, musiikkia, laulamista, telkkariohjelmiahan sitä katotaan paljon tietenkin. Jumppaa tehhään ne osallistuu jotka haluaa. Ulkoilla voi omin avuin taikka sitten osan kans kyllä tarvitaan saattaja jos ei onnistu ennää yksin mutta että jos kykenee ulkoilemaan omin voimin ja ymmärtää pihan rajat et minne asti voipi mennä ja näin ja aika äkkiä sitä oppii ihmiset tuntemaan niin että voiko heihin luottaa sillä tavalla että voi päästää vielä yksin ulos. 

Ja kyllä minusta se on ihanaa jos omaiset sitten myös pitää yllä niitä menneitä aikasemmin olleita tottumuksia ja tapoja että vaikka sitten asutaankin vaikka siellä perhehoitokodissa niin tokihan niitä yhteisiä juttuja saa jatkaa. Joko hakkee sitten mummon mukkaan ja käyvä jossain hurvittelemassa taikka sitten tulla sinne ja tuota ja elää jatkaa niitä omia perinteitä siellä sit siellä hoitokodissa. 

Ilona Pietarinen: Kyllä haluatko Jenni lisätä jotain?

Jenni Halonen: No ihan oikeestaan kyllä yhdyn tohon Johannankin ajatuksia mutta kyllähän meiän on muistettava kun asukas tullee hoivakottiin niin puhutaan että sinne tullaan jokaisella oma koti siellä. Ei oo tarkotus että laitostuttaa kenenkään sinne moodiin vaan jokaisella on se oma rytmisä jota määrittää tietysti se historia mistä sitten asukas on tullukkin ja minkälaista elämää hän on aiemmin viettäny. Tärkeetä on se että kuullaan sitä asukasta sekä niitä omaisia että minkälaista elämää hän on tottuna viettämmään ja mitkä asiat on niitä tärkeitä ja mitä hän on vapaa-aikana tehnyt ja mutta tietysti pittää huomioia sekin että se on jos on tämmösiä terveydellisiä seikkoja niin mitenkä nämä mahdollistaa että pystyttään näitä kaikkia oman näkösiä asioita siellä huomioimaan. Mutta tietysti lähtökohta pitäs olla aina ja pitääkin olla siinä että jokainen ellää oman näköstä elämää. Tietysti meillä hoivakodeissa jonkun verran tosiaan niin kun tuossa Johannaki jo sano että on ruoka-ajat pyritään pitämään tietyn tyyppisinä mutta meillä on myös mahdollista se että kellä on näläkä yöllä niin varmasti sieltä leipäpallaa löytyy ja muuta että ei se ole aina sidoksissa siihen tiettyyn kellonaikoihin että myös muita ratkasuja varmasti löyvetään jos jollakin on tiettyjä tapoja ja tottumuksia sieltä omasta elämästä. 

Ilona Pietarinen: Joo ja tota puhutaan aina näistä rutiineista niin se on aina kalskahtaa vähän semmoselle ikävälle mutta itekin tuolla hoitokodeissa ja hoitotyössä olleena niin ei se aina välttämättä oo paha asia vaan sehän tuo myös turvallisuutta että tiietään siitä päivänkulusta että tuota niin ei se aina oo välttämättä paha että ne on ne tietyt ruoka-ajat ja tämmöset tietyt kuviot jotka sitten ohjaa päivää että. Et tuota niin tuossa tulikii jo vähän näistä vai oisko sulla Johanna ollu?

Johanna Ahlholm: Mutta aika semmonen voimakas tarvehan ihmisillä on olla hyödyllinen ja tuota ja se tavallaan osallistuminen niihin kotitöihin ja muihin kodinaskareisiin sehän on semmosta kuka vaan siihen kykenee niin mikä antaa tosi tota paljon sisältöö päiviin mutta valitettavasti kun se ei ihan yksinkertasesta sitten ennää oo kun se toimintakyky on laskenu mutta pyykkihommat on meillä ollu kyllä ihan tosi mukavaa, että pyykin levittäminen pienille telineille onnistuu aika hyvin. Ensin yks levittää ja toinen vielä korjailoo perässä ja sitten tuota se pyykkien viikkaaminen niin se on semmonen missä aika monet pärjää vaikka muuten tuntuu että ei kauheesti ennää oo toimintakykyä. Ruoan valmistustakin on joskus kiva tehä yhessä mutta minä kun lapsia hoisin ja jos pienet otti siihen mukkaan niin se on aikamoinen souvi aina ja kyllä se ihan sama tilanne on näitten vanhojen ihmisten kans et ei sitä kyllä ihan joka päivä tehä jos tuota viis kertaa päivässä kuitenkin on tarkotus syyä niin se jäis se syöminen syömättä jos me aina kaikki ruuat yhessä laitettas sitten. Mutta aina sillon tällön jotakin. 

Ilona Pietarinen: Ja pullanpaistoo ja tämmöstä mikä – 

Johanna Ahlholm: Joo pullakin on kiva homma koska tuota siinä on ainakin sitä voitelemista ja sokerin levittämistä ja sitten vielä saa sit syyä niit lämpimäisiä niin se on mukavaa. 

Jenni Halonen: Vielä tohon pallaan tohon rutiineihin ja toisaalta niin kun itse olen nähnyt tässä elämän varrella että todellakin ne rutiinit eivät ole aina pahasta ja monessa tilanteessa myös sitten sen asukkaan voimavarat huomattavasti kohhoontuu kun siellä hoivakodissa onkin semmonen säännöllinen elämä ja saapi terveellistä, monipuolista, hyvvää ravintoa ja siellä on sosiaaliseja kontakteja ja virikkeitä niin monesti näkkeekin että ihmiset ihan piristyy siitä että ei ne todellakkaan ne rutiinit aina ole pahasta. 

Ilona Pietarinen: Niinpä. Tuossa tästä puhuttiinkin jo että miten auttaa siellä hoitokodissa pärjäämisessä ja miten näitä asioita voijaan hoitaa mutta mites ootte mieltä tästä itsemäärämisoikeudesta ja miten se toteutuu joka hoivakodissa tahi sitten siellä perhehoidossa ja sitten paljon puhutaan näistä rajoittamisista että tuota niin kun joskus se tilanne vaatii semmosta että ja mitä muita keinoja mahollisesti on kun että semmonen rajottaminen, ovien lukitseminen tai ompa se sitten lääkkeellinen tahi tästä ihan kuulisin teijän mielipiteitä?

Jenni Halonen: Itsemääräämisoikeuden toteutuminen on noussu tässä viime vuosina hyvin voimakkaasti esille ja siihen ollaan kiinnitetty paljon huomioo ja näinhän meillä jo laissakin sanotaan että itsemäärämisoikeutta kunnioitettaan ja kuullaan ja toimitaan mitenkä itse kukakin haluaa ja tässä varmasti ollaan paljon kehityttykin mutta varmaan kehityttävääkin on vielä olemassa. Erittäin tärkeetä on just se että ei ajatella että myö ohjataan ja neuvotaan miten toimitaan vaan se itsemäärämisoikeutta arvostettaan ja sitä kautta luodaan se päivän kulkukin mitenkä asiakkaalle parhaaksi on. Mutta sitten taas pittää muistaa sekin että meijän pittää myös kompromissia tehä yhdessä omaisten ja lääkärien esimerkiks kanssa että mikä on sen asukkaan näkökulmasta sitten hänelle parasta jos se vaarantaa itseään tai muita siellä hoivakodissa. Paljon on erilaisia keinoja kun tuossa mainitut rajotuskeinot mitä käyttää. Et onhan meillä tutkittukin paljo tämmöstä pehmeempiä muotoja millä voijaan ihmisen kanssa saaha yhteistyökyky paremmin toimimmaan musiikin avulla tai jonkun muun toiminnan avulla jollon vältyttäs näiltä radikaaleilta rajotustoimenpiteiltä. 

Johanna Ahlholm: Kyllä.

Jenni Halonen: Ja keskustelu on semmonen todella merkittävä ja se semmonen vuorovaikutustaidot kohdata erilaisia ihmisiä niin näillä kyllä monesti päästään myös etteenpäinkin. 

Ilona Pietarinen: Oliko sulla Johanna jotakin?

Johanna Ahlholm: Mie voisin kyllä noin pääsääntösesti ajatella että jos tämmöstä itsemäärämisoikeuden rajottamisen tarvetta paljon jostain syystä olis niin sitten ei kyllä ehkä enää oo perhehoitokuntonen asiakas että me kuitenkin eletään siellä omassa kodissa joka on myös sit sen ikäihmisen koti ja kyllä sen yhteistyössä pitää niitten asioitten hoitua. Tietysti semmosta keittiöpsykologin taitoo siinä aina vähän välillä tarvitaan mutta noin pääsääntösesti hyvin vähäsillä rajotustoimenpiteillä ollaan kyllä pärjätty. Oikeestaan vaan sit siinä elämän loppuvaiheessa jos esimerkiksi sängystä putoaminen on yöllä vaarana ja se tapahtuu jonkun kerran niin sitten me ollaan pyydetty lupa siihen sängynlaidan hankintaan että se yö ois turvallinen. Että se on oikeestaan ainut semmonen mitä ollaan käytetty ja vaan tosiaan sit siinä tilanteessa että kun asiakas on ollu meillä jo kauan ja ollaan ajateltu että tätä lukuun ottamatta täällä nyt edelleen pärjättäis niin.

Ilona Pietarinen: Hyvä, tuo olikin hyvä aasinsilta koska tuota sitten myös monia huolettaa se että joutuuko sieltä hoitokodista tai sieltä perhehoidosta vielä muuttamaan vaan voiko se olla sitten se viimeinen koti ennen sitä taivaankotia?

Johanna Ahlholm: Semmosessa tilanteessa jos asiakkaan kunto heikkenee niin että me ei enää hänen hoidon tarpeeseen pystytä vastaamaan niin kyllä se sitten on järkevää siirtyä eteenpäin. Mutta sitten taas toki joskus se tilanne muuttuu hyvin äkkiä ja sillon saakin sitten asua ihan loppuun asti kotona. Meidän ensimmäinen hoidettava oli meidän oma äiti joka oli muistisairas ja oli ollu jo toisessa perhehoitokodissa pari vuotta ennenkö alotettiin mut sitten kolme vuotta ehittiin yhessä asua ja kyllä siinäkin sit se loppuvaiheessa ne muutamat viikot hän oli sairaalassa koska me ite koettiin että mieluummin kuitenkin oli ne muutkin hoidettavana siellä kotona niin sitten saatiin sairaalassa keskittyä häneen ja hoitovastuu oli jolla kulla muulla ja sitten taas kotona hoidettiin näitä jatkettiin elämää muitten kanssa ihan normaalisti. 

Jenni Halonen: Joo näissä yhteisöllisen asumisen ja ympärivuorokautisen asumisen paikoissahan meillä on ennen ollu hyvin tarkka semmonen raja että jos sinun palvelun tarve lissääntyy niin sinä joudut sitten muuttamaan toisesta kodista toiseen mutta nyt onneks yhteiskunta on alkanu olla joustavampi tämän suhteen että ymmärrettään että meillä voi olla tämmösiä niin sanottuja hybridiyksiköitä tai voijaanko sano monimuotosia asumisen yksiköitä jossa sitten ei tarvitse muuttaa kun se palveluntarve muuttuu elikkä voitasiin siirtyy seuraavalle tasolle ilman että asukas muuttaa kodista toiseen joka tukkee kyllä sitä ikäihmistä koska ne muutot eivät ole millään tappaa helppoja esimerkiks muistisairaille kotoutuminen viepi tosi pitkään aikaan ja siihen kun mietittään että ihminen on myös heikentyny ja tarviaa enemmän apua niin se ainakaan helpota sitä tilannetta että tässä nään itse tämmöstä positiivista kehittymistä että ei muutateta turhan takia ihmisiä paikasta toiseen vaan me voimme itse organisaationa miettiä mitenkä se hoiva sinne toteutettaan. 

Ilona Pietarinen: Kuulostaa erittäin hyvältä tuo suunta. No sitten vielä kuitenkin ennen sinne hoitokotiin menoa tai kun siellä kotona sitten arvaillaan että pärjätäänkö tässä vielä vaiko ei niin sitten kuitenkin on niitä ennakkoluuloja ja pelkoja sitten tähän muuttamiseen liittyen niin mites tuota niin niitä voitas hälventää teidän mielestä?

Johanna Ahlholm: No varmaan ihan tämmönen yhteiskunnallinen keskustelu avoimesti näistä asioista on tietysti jo mietitään viime aikoina ollu paljon tämmöstä negatiivistakin keskustelua joka varmasti herättää huolta monessa ja itsekin oon monta puhelinsoittoa saanut että mitenkähän nämä asiat on ja varmaan se on meijän koko yhteiskunnan tämmönen tietynlainen projekti että myö puhutaan ja kerrotaan asioista sillä tavalla kun ne on ja myös nätisti etteenpäin ja avoimesti mitä siellä hoivakodeissa tapahtuu ja mitä se arki on ja avoimet ovethan sinne sillä tavalla on että omaiset ja kaikki läheiset ja ystävät saa edelleen jatkaa sitä vierailua siellä hoivakodeissa niin tavallaan sillä tavalla varmaan se asia tullee tutummaks entisestään. Että itse näkisin et se semmonen tietty avoimuus tähän varmaan lissäis ja helpottaisi sitä asiaa. 

Ilona Pietarinen: Eli kerron teille vielä nyt erään pariskunnan tarinan. Tapasin vastikään palveluasumiseen muuttaneet Vataset Railin ja Tapanin. Me keskusteltiin siitä mitä ajatuksia ja tuntemuksia muutto hoivakotiin oli heissä herättänyt.

Molemmilla mutta etenkin Raililla olivat sairaudet vaikuttaneet siihen ettei kotona asuminen ennää onnistunut apujenkaan turvin ja lapsetkin alkovat olla huolissaan. Kummallekkaan ei muutto omasta kodista ollu kyllä aluksi mieluinen ajatus. Raili sanoi että ajatteli ettei ikinä muuta pois omasta kodista. Ja Tapanillakin oli alkuun ajatus että nytkö mennään vaivastaloon kuten hoitokoteja ennen nimitettiin ja sehän olis ollu vihoviimenen ratkasu.

Yhdessä omaiset kanssa oli sitten asiasta keskusteltu ja kun he vielä pääsivät tutustumaan juuri valmistuneeseen Riihisärkkäkotiin ja valitsemaan sieltä pariskunta-asunnon alkoi ajatus muutosta sitten tuntua kuitenkin helpommalta. Entisestä kodistaan pariskunta oli kuulemma pystynyt suht kivuttomasti valitsemaan mukaansa vain tarvitsemansa tavarat vaikka Raili kyllä ikävöikin lukuisia kukkaistutuksiaan mutta sitten kumpiki tuntui jo odottavan tulevaa kesää nähdäkseen miten hoitokodin istutukset pääsivät oikeuksiinsa.

Ja Tapani tykkäsi ettei täältä kuitenkaan viimeiselle matkalle mitään mukaansa saa joten paras on jo luopua liiasta tavarasta. Kotiutuminen oli siis lähtenyt hyvin käyntiin vaikka molempia oli vähän jännittänyt se miten sopeutuvat ja joutuvatko mukautumaan liiaksi hoitokodin rytmeihin. Onko siellä omaa rauhaa ollenkaan.

Tämä oli ollut kuulemma turha huoli saamiinsa palveluihin pariskunta oli myös tyytyväinen. Vieraita heillä oli jo käynyt suhteellisen paljon kyläilemässä mutta tärkeintä oli kuitenkin se että he saavat olla yhdessä ja elää oman näköistä elämää nyt uusissa puitteissa sillä avio-onnea oli kestänyt heillä jo 56 vuotta. Nyt on aika kiittää teitä Jenni ja Johanna antoisasta keskustelusta.

Tämä oli seitsemäs Siun Soten Mikä Ikä-podcastimme. Kiitos kun olit mukana. Seuraavassa jaksossa keskustelemme sitten aiheesta millaisia ovat tulevaisuuden villit visiot. Tervetuloa jälleen seuraamme.