Sami-Petteri Asikainen: Moi. Tervetuloa kuuntelemaan Siun sote Miekö miepä -podcastsarjaa. Mie oon sairaanhoitaja ja mielenterveysvaikuttaja Sami-Petteri Asikainen. Keskustelen podcastissa vaihtuvien vieraiden kanssa mielenkiintosista aiheista mielenterveysaiheiden ympärillä. Tän jakson aiheena on ”kun elämä kriisiytyy”. Ja tosiaan elämässä saattaa tulla vastaan yllättäviäki tapahtumia, joihin ei aina voi etukätteen varautua ja tällö elämänhallinta voi pettää ja elämänarvot järkkyä. Tähän jaksoon oon saanu keskustelemaan miun kanssa aiheesta Pohjois-Karjalan kriisikeskuksen toiminnanjohtajan Kimmo Rädyn. Tervetuloa.

 

Kimmo Räty: Kiitos kiitos.

 

Sami-Petteri Asikainen: Pohjois-Karjalan kriisikeskus. Joku saattaa tuntee sen nimityksellä Joensuun kriisikeskus tais olla aikasemmin.

 

Kimmo Räty: Joo. Se on ollu pystyssä 2002 vuodesta lähtien. Meillä kohta 20-vuotiskekkerit.

 

Sami-Petteri Asikainen: Se on jo aika pitkä.

 

Kimmo Räty: Niin. Mutta alkuu oltiin tosiaan Joensuun kriisikeskus ja nimi vaihtu Pohjois-Karjalan kriisikeskukseksi tossa 2014:kohan muistaakseni. Toiminta-alue on kuitenki koko Pohjois-Karjala, ja ollaan ainut kriisikeskus tällä alueella niin siinä mielessä nimenvaihdos soveltuu.

 

Sami-Petteri Asikainen: Kyllä. Hei, kerrotko hieman kriisikeskuksen toiminnasta?

 

Kimmo Räty: Joo. Kriisikeskus on siis tämmönen kolmannen sektorin toimipaikka. Meillä on on hallinoijana tää Pohjois-Karjalan mielenterveysseura kriisityön tukena ry. Tämmönen nimihirviä. Mutta et ollaan osa tällasta kriisikeskusverkostoo, ja siellä

 

kattojärjestönä on tää MIELI Suomen mielenterveys ry. Ja näitä kriisikeskuksia on ympäri Suomee 22 kappaletta, ja me ollaan tosiaan tässä Pohjois-Karjalassa ainut. Me toimitaan sillä tavalla, että toimitaan tässä kunnallisen tämmösen mielenterveystyön siinä rajapinnassa. Ja me ollaan tekemässä käytännössä tällasta järjestölähtöistä kriisityötä, elikkä meillä on mukana ammattilaisia tässä kriisikeskustoiminnassa, mutta myöski sitte vapaaehtosia jotka on mukana esimerkiks päivystämässä valtakunnallista kriisipuhelinta. Ammattilaisten tekemä kriisikeskustyö, se on tämmöstä vastaanottotyötä. Elikkä sillon kun ihmisillä on elämässä näitä tämmösiä erilaisia hankalia ajanjaksoja ja kriisejä ja äkillisiä tai hitaasti kehittyneitä ongelmatilanteita, niin meille voi tulla sitte niitä puhumaan ja purkamaan. Ja sitte yritettää yhessä miettiä että miten tästä etteenpäin.

 

Sami-Petteri Asikainen: Kyl. Ketä teillä työskentelee ammattilaisina, onks ne sairaanhoitajia, psykologeja..?

 

Kimmo Räty: Meillä on minun lisäks, mie teen toiminnanjohtajan hommaa ja puolet duuniajasta on ihan asiakastyötä, mut sitten siinä on kaks täysaikasta kriisityöntekijää. Molemmilla on sieltä mielenterveystyön puolelta, psykiatrian puolelta pitkäaikanen työskentelykokemus, että tällä alalla on sairaanhoitajia tai sosiaalityön puolelta koulutusta saaneita. Ja osalla voi olla psykoterapiakoulutusta tai ei välttämättä kaikilla. Mut et siinä mielessä harvemmin kriisikeskukseen tullaan töihin suoraan koulun penkiltä.

 

Sami-Petteri Asikainen: Miten ihmiset hakeutuu kriisikeskukseen?

 

Kimmo Räty: No, siis meille pääsee soittamalla ajanvarausnumeroon joka meillä on. Tuon työntekijäporukan lisäks meillähä on sitte vielä yks toimistotyöhenkilö joka, paitsi koordinoi meijän sitä vapaaehtoistyötä, niin on myöski sielä ajanvarauspuhelimessa. Niin meillä arkipäivisi on ajanvarauspuhelin auki klo 12-16 välillä, ja toki siihen voi soittaa muinaki vuorokaue aikoina ja jättää viestiä, niin kyl myö sitte otetaan yhteyttä sitä kautta. Nettisivujen kautta löytyy nettikalenteri, josta myöski voi varata osan ajoista. Sekä puhelimesta että sitte ajanvarauskalenterin kautta pystyy saamaan aikaa. Meillä aika paljon ohjautuu asiakkaita toki täältä Siun soteen yksiköistäkin, ja siellä mielenterveystyö, terveyskeskukset, aikuispsykiatria, tehostettu avohoito ohjaa asiakkaita joilla ei välttämättä oo nyt sitä semmosta psykiatrista ongelmaa. Mutta et se on enemmän tässä elämäntilannekriiseissä, ja sieltä tulee varmaan kolmasosa asiakkaista Siun soten kautta. Ja sit muut yhteistyökumppanit, järjestöt ja niin edelleen, niin sieltä ohjataan kanssa. Ja läheiset ja tutut ja sellaset, jotka on käyneet joskus kriisikeksulla niin voi vinkata kavereille että ”hei tässä tilanteessa, niin käyhän siellä juttelemassa.”

 

Sami-Petteri Asikainen: Miten toi.. Luinks mie oikein, että se on maksutonta.

 

Kimmo Räty: Joo. Samalla tavalla ollaan vaitiolovelvollisia kun kuka tahansa sote puolen toimija. Me ei kirjata sielä mitään, me ei olla esimerkiks yhteyessä näihin

 

Mediatriheihin tai muihin Omakanta-kirjauksiin, et meille voi halutessaan tulla vaikka nimettömänä, ja se on maksutonta. Ttää on tarkotettu silla lail lyhytaikaseen kriisitukeen, et meijän nää Veikkaus-rahottaja vähä määrittelee. Me ei voija tehä semmosta hoitotyötä mikä kuuluu kunnalle, vaan et tää on semmosta lyhytaikasta muutaman käynnin tapaamisii liittyvää juttua.

 

Sami-Petteri Asikainen: Mitä tarkottaa muutama käynti?

 

Kimmo Räty: Meillä se tarkottaa sitä, että joku voi tulla autetuks yhellä käynnillä. Joku tarttee sitte vähä useamman. No keskimäärin meillä käyvään alle kolme kertaa. Et siin mielessä meille yleensä pääsee 2–3 arkipäivän sisään. Joka sit tarkottaa sitä, että apuu pystytään tarjoamaan useimmiten sillon kun se kriisi on akuutti ja se tilanne on käsillä ja ei tarvi ootella viikkokausia. Ja se sitten myöskin nopeuttaa sitä eteenpäin menimistä, että useimmiten ihan parilla kolmella käynnilläki ihmiset kyllä sitte pääsee jatkamaan. Jaksavat jo siinä omassa arjessaan että. Meillä jatkohoidon ohjauksia, elikkä jos nähään että ihminen tartteis sitte pitempää hoitoo tai sitä kunnallista hoitoa, niin tällasia on alle viis prosenttii kävijöistä. Et suurin osa onneks ehkä sitte löytää ajoissa meille myöski, et ne ei pääse ne tilanteet kroonistumaan ja tuu niitä semmosia pitkäaikasia ongelmia siitä.

 

Sami-Petteri Asikainen: Tossa puhuttiin jo ennen nauhotuksen alotusta, et millasia ajankohtasia kehityskohteita teillä kriisikeskuksella tai kriisityön parissa on tällä hetkellä?

 

Kimmo Räty: No meillä on valtakunnallisesti huomattu se, että miehiä käy selvästi vähemmän kun naisia keskimäärin. Suhdeluku on 30 – 70, ja oletus on että miehillä on iha yhtä lailla elämässää kriisejä ja ongelmia, mutta syystä tai toisesta miehet ei hakeudu keskusteluapuun. Ja sitä lähettiin nyt selvittelemään. Meillä on ollu tässä tämän vuoden aika pari sosionomiopiskelijaa tekemässä nyt tämmöstä kehittämistyötä, ja tehtiin keväällä semmonen kysely yhteistyössä kriisikeskusverkoston kanssa. Ja sitten lähetettiin sitä erilaisille nettisiteille ja saatiin siihen melkeen 600 vastausta. Siellä oli mielenkiintosia vastauksia.

 

Siinä kartotettiin just näitä, et mitä miehet kokee tämmösiks kynnyksiks lähtee hakemaan sitä apua. Ja yks mielenkiintosempia syitä oli se, et yli 80%, lähestulkoo 90%:a oli sitä mieltä et avun hakeminen ei ole heikkoutta. Ko henkilökohtanen mielipide oli tämmönen, mutta sitte kuitenkin siellä ilmeni se ,että kauheesti vielä mietitään sitä että mitä ne muut aattelee. Leimataanko miut mielenvikaseks tai.. Et sitä pidetään heikkouden merkkinä, tai miehen pitäs pärjätä. Ite aatellaan, että se on ihan ok hakea, mutta sit kuitenki pelätään sitä että miten muut siihen suhtautuu. Ja se oli yks isoimpia kynnyksiä siel, että minä häpeän ja se semmosen leimautumisen pelko.

 

Sami-Petteri Asikainen: Miten näissä tutkimuksissa, kartotuksissa, mitä te ootte tehny, niin vastaajien ikäjakauma?

 

Kimmo Räty: Se oli ihan 18–80, suurin osa oli sieltä tämmösen 20–40-vuotiaita. Mut vastauksia oli ympäri Suomeen ja kaikista sosiaaliluokista. Ja niissä ei oikeestaan hirveesti ollu eroja sitten näitten alueittein tai iän tai sosiaaliluokan välillä, että ne oli aika semmosia universaaleja miesten ajatuksia monilta osin. Nyt me ruvetaan sitte tässä syksyllä, kun on sen kyselyn perusteella nyt saatu kartoteltuu niitä suurimpia kynnyksiä, niin sitten me ruvettaan suunnittelemaan sitten sitä että mites myö täällä Pohjois-Karjalan kriisikeskuksella voitais käytännössä ja konkreettisesti vähentää niitä kynnyksiä. Ja miettiä sitte niitä keinoja, että mikä vois helpottaa miesten tuloa. Miehillä on ehkä vähä siellä se semmonen avun pyytäminen on vaikeeta. Mutta jos me nyt muotoiltas tätä meijän kriisiapua vaikka sillä ajatuksella, että no tarjoillaan nytte neuvoja ja vinkkejä ja parisuhdekonsultaatioo, niin se vois olla ite asiassa helpommin ymmärrettävissä. Että okei, samoista asioista kuitenki keskustellaan ja katotaan miten käy.

 

Sami-Petteri Asikainen: Ja miun mielestä varmaan tossa jos mietitään miehille markkinoimista.. Niin toi Outi Ruishalmen ja Liisa Saariston Elämä satuttaa -kirjassa tää ”kriisi ei ole sairautta josta tulee parantua, vaan elämää joka on elättevä” vois olla sellanen mainoslause siinä, että kyseessähän ei kriisissä oo sairaudesta vaan se on asia joka kuuluu jollain lailla elämään.

 

Kimmo Räty: Kyllä. Kyllä se näin on, että meille varmasti kaikille elämän mittaan tulee niitä kuoppakohtia ja sellasia äkillisiäkin tilanteita mihin ei aina osaa varautua. Ja vaikka osaiski, niin siitä huolimatta ne voi olla niin raskaita et niissä se semmonen apu ja tuki, ääneen puhuminen ja keskutelu niistä monesti on kuitenki iha tarpeellista. Ja sitte totta kai ei aina tartte tulla kriisikeskuksella. Totta kai jos pystyy läheisten kanssa ja ystävien kans niitä puhumaan, ja niit ei tartte piilotella ja pitää pään sisällä yksikseen miettiä, niin niistä on varmasti hyötyä. Mutta et siitä huolimattakin, vaikka sulla ois ystäviä ja tuttuja, niin voi olla iha hyvä käyä vaikka ammattilaisenki kans juttelemassa. Et naiset ehkä oppii.. Tai opetetaan puhumaan enemmän. Ja sitten miehillä ehkä jollai tavalla sitte siirtyy vielä se semmonen sukupolvilta opittu tämmönen miehen tai maskuliinisuuden ajatus ja ajatus että pitää olla pärjäävä ja vahva ja ei saa itkeä. Ja on koitettava vaan sisulla eteenpäin.

 

Mut se nyt onneks pikkuhiljaa on rupeemassa muuttumaan, ja sieltä kyselystäki tuli jo tosi paljon sellasia toiveita ja kypsymistä siihen ajatukseen, että ehkä tästä vois jo pikkuhiljaa ruveta päästämään irti tämmösestä kuviosta. Vahvuuttahan ei oo se yksinään sitkeestä yrittämine ja hiljaa yksinään se suon kaivaminen siellä. Vaan, jos puhutaan enemmänkin nyt sitä selviytymisen kyvystä ja nuotta sanonta resilienssistä, niin sehän ite asiassa hyödyntää just kaikkea siinä läsnä olevaa tämmöstä tukea ja apua ja jeesiä niissä tilanteissa. Sillä tavalla selviydytään tehokkaammin, ku silleen et sitte yksinään yritetään vaan pärjätä sisulla ja itsepäisesti, ja sit jossain vaiheessa selkäranka katkeaa.

 

Sami-Petteri Asikainen: No tää on omassa työssä, miepä-työssä, niin monesti et ihmiset sitten hakeutuu sen jälkeen kun on tovin yksin mietitty ja huomatta, että se ei ookkaa se avain siihen helpompaa arkeen tai elämään tai vointiin vaan.. Et usein se sitten vaatii tai tarvitsee jollain tavalla myös reflektointii toisen ihmisen kanssa.

 

Kimmo Räty: Kyllä. Sillä tavalla, tietysti ei se keskustelu ja puhumine tietenkää ole eikä tarvi ollakkaa ainut tapa purkaa niitä paineita ja työstää sitä juttua sielä pään sisällä. Totta kai sitä voi tehä monella muullaki tavalla, kunhan sitä vaan tekee. Et jos niitä vaan ikään ku ikäviä asioita kieltäytyy miettimästä ja työntää vaan sinne omaan painekattilaan, niin jossain vaiheessa se sitte rupee olee kuitenki täynnä. Ku ei ne jutut sieltä häviä, jos niitä ei lähe jotenki työstämään tai pääse käsiks niihin juttuihi. Ja sitte ku se on painekattila täynnä, niin sitte monesti se näkyy siinä et se sietokyky pienimmillekki vastoinkäymisille rupee olee tosi kortilla. Ja sieltä sitte painekattilan korkki rupee fuskaamaa ja tulee suhteettoman isoja purskahduksia sitte niihin tilanteisiin nähde.

 

Että se voi olla joskus merkkinä siitä, että nytte tartteis vähän ehkä omaa päätä ja sisusta selvittää. Puhumine on yks keino, mutta paljo siihen voi ottaa mukaan. Liikunta on iha älyttömä hyvä. Se että meet piirtämään, kirjottamaan, maalaamaan, soittamaan jotain tai hakkaamaa halkoja, nii seki voi olla hyvä. Mutta siinä mieles se puhumine ehkä sillä lailla kuitenki toimii mukavasti. Et ku sie jou’ut niit juttuja, jotka siel mietityttää ja ahistaa ja pyörii päässä muokkaamaan sanoiks, niin sen jälkeen ne rupee saamaan vähän muotoja ja mittasuhteita. Aina siihen ei välttämättä tartte olla sillä kuuntelijalla mitään neuvoja tai vinkkejäkään, vaan et se riittää jo et sie saat puhuu ne ääneen ja sitte asiat ruppee jo ehkä helpottaa ja selkiytyy. Ja ne tunteet, mitä siellä sitte on padottu, niin pääsee välillä vähä pihallekki.

 

Sami-Petteri Asikainen: Kyllä. Miun mielestä yks tosi tärkee asia ois käyä vähä läpi sitä, että mitä kriisi tarkottaa. Monille se saattaa tarkottaa hyvinkin, tai tulla ajatuksis hyvin semmonen hyvin mittava mullistus, asia joka on sit semmonen.. Esimerkiks onnettomuus tai tämmönen, et monelle varmaan sellanen tulee ensimmäisenä mieleen. Mutta mitä kaikkee kriisi voi olla? Mitä se tarkottaa?

 

Kimmo Räty: Me on yritetty joskus miettiä sitä, että oisko tälle kriisikeskukselle joku fiksumpi sana ku se kriisi on tosiaan vähä iso, ja monelle voi tulla mielee et se on vähintääki joku tämmönen valtamerialus-tyyppine onnettomuus. Mutta kriisi voi siis olla toki pienempiäki juttuja tai.. Ne on ehkä sellasia tilanteita, joihin ihmiset kokee vaikeuksia sopeutuu. Ehkä muutoksia tai riippuen ikävistä tapahtumista, menetyksistä tai uhkaavista tilanteista tai sairastumisista tai tän tyyppistä. Meillä se tavanomaisin kriisi on selkeesti pari- ja perhekriisit. Ne on, lähestulkoon puolet meijän asikkaista tulee parisuhteessa ja perheessä tapahtuneitten, tämmösie ikävie tilanteitte tai vaikeitte ajanjaksojen takia. Ihan yksinkertasimmillaan. Sitten toki siellä voi olla läheisten kuolema. Useimmiten läheisissäkin, niin jos kysymyksessä on semmonen jo korkeaa ikään ehtiny ihminen, jolla se jotenki tulee luonnollisesti jossain vaiheessa. Niin tämmöset tilanteet surraan useimmiten perhepiirissä, ja

 

niistä selvitään silleen. Mut sitte jos se tulee jotenkin äkillisesti tai jotenki dramaattisesti se poislähtö tai sitte jotenki väärässä järjestyksessä, et lapsi lähtee ennen vanhempiaan. Niin ne on semmosia monesti vaikeita juttuja ja asoita sitte jotka saattaa vaatia sitte sitä, et niitä pitäis ehkä päästä purkamaan vaikka ja ammattilaisenki kans.

 

Sami-Petteri Asikainen: Mites jos puhutaan myönteisistä asioista, voiko myönteinen asia olla kriisi? Tai saaha aikaan kriisin?

 

Kimmo Räty: No, mie aattelen että siellä voi tämmösiä jaksamiseen liittyviä ongelmia seurata semmosena sekotuksena myönteisistäkin muutoksista. Jos aatellaan sitä, että erilaiset tämmöset tapahtumat ja muutokset, ja niihin sopeutumiset vie energiaa ja voimia. Ja sitte taas jos siinä elämässä on paljon kaikkea ja kiirettä ja toimintaa, ja sitte se semmonen lepo tai palautuminen tai sitte se energian takaisin saaminen jotenki jää paitsioon. Niin sit voi olla, et huomataan että ollaan jossain semmosessa väsymysvaiheessa, joka sit voi ruveta näkymään masennustyyppisenä oireiluna tai ahdistuksena tai univaikeuksina tai tän tyyppisinä juttuina. Et siinähän paletissa voi olla sinällään positiivisiakin muutoksia. Siinä voi olla uusia työpaikkoja ja uuden parisuhteen alotuksia ja lapsen syntymiä ja kaikkea tämmösiä. Mutta et niihin voi liittyy myöski semmosia stressitekijöitä sitte, jotka kuormittuksen kasautuessa sit voi aiheuttaa erilaisia oloja ja uupumisia.

 

Sami-Petteri Asikainen: Mitkä sit vaikuttaa siihen kriisikokemukseen? Millaset tekijät siihen voi vaikuttaa?

 

Kimmo Räty: Niin. Siinä varmaan on hyvin tilannekohtasia ja yksilökohtasia syitä mitkä voi vaikuttaa. Aattelen, et tällasia stressikuormitukseen liittyviä oireita jos sieltä saa, niin niitä voi saaha ihan kuka vaan vaikka on itseään pitänyt jotenkin pärjäävänä ja vahvana ja kaikkee muuta. Mutta kun sopivasti sattuu ne tietynlaiset kuormitustekijät siellä kasautumaan, tai sattuu monta tämmöstä ikävää tilannetta lähekkäi. Että ei ollu vielä päästy ensimmäisestä toipumaan ku rysähtää jo toine ja kolmas. Niin kaikissa näissä voi olla, et tulee sitte ne omat sietokyvyrajat näkyviin. Siinä mielessä se voi ihan kelle vaan tapahtua näit tämmösiä tilanteita, että nyt oikeesti tartteis lähtee puhumaan jollekki, tuntuu että pää leviää. Ja toki vaikuttaa elämäkokemus, ja kokemus siitä että niistä vaikeistakin ajanjaksoista on selvinny. Ne on sellasia, jotka sit taas toisaalta kasvattaa sitä semmosta luottamusta omaan pärjäämiseen ja sitte ehkä myöskin tietosuutta siitä, että mistä sit saa apua. Ja keneen voi turvautua ja puhuminen auttaa, ja tämmöset asiat ne saattaa sitte viiä eteenpäin ja helpottaa.

 

Eli sitte tämmöset ikään ku onnistuneitten kuoppakohtien ylittämiset voi olla just niitä, jotka edesauttaa eteenpäin. Mut sitte taas toisaalta jos sielä on sit semmosia rikkovia kokemuksia, josta on lähetty hakemaan apua ja sitä ei ookkaan saatu. Tai on hakeuduttu keskusteluapuun, ja auttajalla onki ollu huono päivä ja se ei oo jaksanu paneutua. On tullu semmonen olo, että tuo ei kuuntele eikä tajua yhtään

 

mitään se vaan tuputtaa mulle purkkia. Niin sitten taas se luottamus sinne puolella on saattanu murentuu ja sitte jatkossa vielä turvattomampi olo on sitten niitten elämän kuoppakohtien kans jos on semmonen ennakkoajatus, että ei mua kuitenkaa auteta missään.

 

Sami-Petteri Asikainen: Sie nostit tuossa hyvin esille ton kohtaamisen. Millanen on hyvä kohtaaminen?

 

Kimmo Räty: Meillä puhutaan kriisikeskuksissa asikkaista. Mie aattelisin, että se jo termi, jossa vaihetaan potilas asiakkaaks kuvastaa jo vähän sitä yhteistyökohtaamisen tapaa sillä ajatuksella, et me ollaan sielä jeesaamassa ja auttamas. Me ollaan samalla tasolla. Sinä et oo se semmonen karrikoidusti vähä alempana, vähä alemmalla tietämyksellä varustettu ihminen, joka on tehny kauheesti virheitä ja nyt löytää ittensä jostain ongelmatilanteesta ja minä en oo. Oon se koulutuksen saanu ammattilainen, joka tietää mitä sun ois pitäny tehä, ja sitte pystyy kertomaa et mitä siun nyt ainaki pitäs tehä, että sie nousisit tosta tilanteesta. Niin tää on se, et ollaan samalla tasolla. Ei ajatellekkaan, että minä auttajana voisin ratkasta sun ongelmat. Vaan otetaan vastaan se tarina ja ne ajatukset, toiveet ja tarpeet mitä sillä ihmisellä on. Ja sitte työstetään niitä yhdessä. Mietitään yhessä ehkä niit vaihtoehtoja ja luotetaan siihen, että kun myö ruvetaan kattomaan tätä juttua vähän porukalla, niin se asiakas löytää sieltä ittelleen sellasia tapoja ja reittejä ja vaihtoehtoja, joista vois olla siihen tilanteeseen apua. Se on ehkä sitä, et kunnioitetaan ja empatiseerataan sitä tilannetta, ja ollaan samalla tasolla. Lyhyt kysymys, pitkä vastaus.

 

Sami-Petteri Asikainen: (naurua) . Mut toi oli hyvä vastaus. Ja varsinki ite tykkään tuosta, että ollaan samalla tasolla. Et se on asiakas. Ite tykkään omassa työssäni siitä, että vaikka teen hoitotyötä, niin ei oo kyseessä potilas, vaan et on toisaalta asiakas ja jonka kanssa ollaan samalla tasolla ja mennään samaan suuntaan hyvinkin tavotteellisesti.

 

Kimmo Räty: Kyllä.

 

Sami-Petteri Asikainen: Mites, voiko kriisistä.. Taisitki alussa sannoo siitä tähän aiheeseen, mutta voiks kriisistä selviytyä ilman ammattilaisen apua?

 

Kimmo Räty: Totta kai. Meil on niin pieni kriisikeskus. Ja sitte joka ihmisellä, voi sanoa että jonku näkönen kriisi ois varmaa vuosittain, joka vois hyötyä keskusteluavusta. Että jos kaikki tulis meille, niin kyl myö vähä tukossa oltais. Kyllä ihmiset selviytyy toki kriiseistä itsekkin, ja läheistensä tuella. Siinä auttaa toku se resilienssi. Mutta sitten on myös ihan totta, että se semmonen jotenki päälle jäävät kriisit, tai semmoset selvittämättömät kriisit on sitte tosi iso mielenterveydeongelmien riskitekijä. Eli siin mielessä kyl mie aattelen, että tämmöstä matalankynnyksen apu pitäs mahollistaa ja tarjota huomattavasti enemmän. Ja auttaa ihmisiä löytämään sen keskusteluavun piiriin. Kun kyllä se vaan

 

siitä kuopasta nouseminen on huomattavasti helpompaa, kun siinä kuopassa ei oo oltu kuukausi kaupalla. Ja se on myöski huomattavasti halvempaa, että jos myö päästäs niissä kriisitapaamisissa aina sammuttamaan ne orastavat mielenterveysongelmat, niin se ois yhteiskunnalle huomattavasti halvempaa.

 

Sami-Petteri Asikainen: Kyllä. Mites jokainen vois ennalta kasvattaa, kehittää omaa resilienssii? Elikkä tämmöstä psyykkistä palautumiskykyä.

 

Kimmo Räty: No, tääkäähä ei oo rakettitiedettä (naurua) . Se resilienssi kuulostaa iha älyttömä tämmösenä hieno –

 

Sami-Petteri Asikainen: Hieno sana.

 

Kimmo Räty: - hienol sanalle, mut selviytymiskyvystähän siitä on kysymys. Jaksamisen kyvystä. Arki on sellasta, että se kuormittaa ja sit siellä tulee välillä niitä vaikeempia ajanjaksoja, jotka kuormittaa vielä enemmän. Ja niitte ajanjaksojen aikana, ja yleisesti niitten välissä pitäs pystyy ittestään pitämään huolta. Ihan sinällää terveelliset elämäntavat. Nuku kunnolla, se on yks aliarvostetuimpia keinoja sen oman pään hyvinvoinni varmistamisee. Sitte syö terveellisesti. Käytä päihteitä todella vähän, jos tarpeen ollenkaa. Ja sitte syö terveellisesti ja liiku. Kaikki nää. Ja sitte piä yllä niitä semmosia sosiaalisiasuhteita, yritä löytää muutama ihminen tai ees yks, jonka vois aatella et se on siellä ystävätasolla. Ja piä yhteyttä ihmisii.

 

Jos aatellaa, että se yksinäisyys on yks isoimpia mielenterveyden uhkia tänä päivänä, niin siihen meijän pitäs vielä löytää semmosia keinoja, millä myö saatas ihmisiä kontaktoimaa toinen toisiaa. Ei oo enää sama juttu, ku joskus sillon pienempänä, et kaverit tulee soittelee ovikelloo et ”lähekkö ulos leikkimään”. Nyt pitäs hakeutua semmosiin ympyröihi ja piireihin joissa tapaa ihmisiä, ja ei tartte olla yksin. Mutta sitte kun tulee näit tämmösiä elämän hakalii kohtii, niin kyl niihin kannattaa aktiivisesti lähteä sitä apuu hakemaan. Se on aina pienemmän vaivan tie. Kun sit ne lähtee kroonistumaan ja kertautumaan ne ongelmat.

 

Sami-Petteri Asikainen: Mites, jos mietitään et se kriisi on tullu omalle kohalle ja ei oo sosiaalista piirii, ja sitten se avun hakeminenki on vaikeeta. Niin miten semmosessa tilanteessa vois pyrkiä purkamaan sitä tilannetta?

 

Kimmo Räty: Niin. Tossa aikasemmin oli.. Se, että pääsee niitä puhumaan ääneen vaikka ei välttämättä kuuntelijalta saiskaa mitään kaiken ratkaisevia ohjeita. Niin se ääneen puhuminenki ja purkaminenki toki auttaa niissä kriisitilanteissa. Jos ei mitään muuta oo, niin esimerkiks se valtakunnallinen kriisipuhelin on yks sellanen johon pystyy myöski soittamaan oman puhelinmaksunsa hinnalla. Mutta siellä on ainakin joku. Siel on koulutettuja vapaaehtosii, jotka kuuntelee ja ottaa vastaan. Ja voi yrittää yhdessä sun kans miettiä toki niitä ratkasujakin, mut ei se oo siinä se pääasia, vaan se, et sie pääset siel puhumaan sitä juttuu mikä sulla on mielessä. Joku kuuntelee. Sen tehtävänä ei tarvi olla muuta. Et nää voi olla semmoset.

 

Väitän kuitenkin, että se semmonen tunne tai ajatus siitä, että sie oot yksinää, niin se on kumminki enemmän tai vähemmän semmonen illusiio mitä pitäs pyrkii jotenki rikkomaan. Mutta on tilanteita ja ihmisiä, jotka tarvis kyllä siihen apua, et ne löytäs vähän muita ihmisiä. Ja sitten meiltä kiireisen elämän sankareilta, jotka veetään tuolla niissä ruuhkavuosissa, ja niin edelleen. Tuntuu että aikaa ei oo ku omalle ittelleni, nii hyvä ois joskus painaa vähä jarrua ja kattoo ympärille, että onks tässä lähellä ihmisiä jotka vois arvostaa sitä että ottasit luurin käteen ja soittasit.

 

Sami-Petteri Asikainen: Niin, miun mielestä tossaha nyt tän mielenterveysseuran MIELI ry:n tää itsemurhien ehkäsypäivän -kamppanja Mitä kuuluu on aika hyvä slogan ihan arkipäivään ylipäätään. Et pysähtyy ja kyssyy siltä lähimmäiseltä ihmiseltä et hei mitä sulle oikeesti kuuluu.

 

Kimmo Räty: Kyllä.

 

Sami-Petteri Asikainen: Et sillä varmasti monesti ehkästäs ihan myös semmosia kehittyä mielenterveysongelmia.

 

Kimmo Räty: Kyllä.

 

Sami-Petteri Asikainen: No, jos siellä linjan päässä nyt on kuuntelemassa sellanen henkilö, joka pohtii että pitäskö miun hakea ammattilaisen apua. Niin mistä tietää sen, että nyt ois ihan hyvä hetki?

 

Kimmo Räty: No, se on ihan hyvä merkki, jos miettii että pitäskö hankkia ammattilaisen apua. Sillon kannattaa varmaan hankkia. Mie aattele, että esimerkiks nyt sinne kriisikeskukseen hakeutumiseen riittää tosiaan se semmonen, et sulla on semmonen olo että nyt mun pitäis jutella jollekki. Ja jos siinä lähipiirissä nyt ei satu oleen sellasta henkilöö jolle vois jutella, niin sitte vaikka tonne. Jos siellä rupee oleen uniongelmia. Jos sielä rupee oleen, et se ongelma pyörii ja vaivaa sua jo sen verran et se rupee vaikuttaa siihen siun normaaliin elämään ja arkeen, niin kyl sillon kannattaa lähtee hakeen apua.

 

Sami-Petteri Asikainen: Elikkä tosi matalalla kynnyksellä.

 

Kimmo Räty: Nii, mielummi silleen. Se on aina se helpompi reitti.

 

Sami-Petteri Asikainen: Noh, mites sitte jos mietitään, et huomaa et läheisellä on tilanne. Tiedetään, että sielä on jotain kriisinpoikasta olemassa tai muuten ollaan huolissaan. Niin millä tavalla läheistä vois siinä ruveta avittelemaan?

 

Kimmo Räty: No, siinäkki on varmaan ehkä se rohkaistuminen, että kysyy. Harvat menee kumminkaan rikki siitä, että kysytään että mites sie jaksat. Ja sitte vähän valmistautus nyt siihen, et jos se haluis nyt ruveta juttelmaan, niin sit sulla ois aikaa kuunnella. Et se ei oo vaan semmonen amerikkalainen kysymys ”how are u doing”.

 

En mä itse asiassa nyt jouda kuuntelamaan, mutta jutellaan joskus toiste. Vaan että se ois just semmonen, että sulla ois varattu vähän sitä aikaa siihen, et jutellaan nyt jos haluut. Ja sitten kunnioittaa vähän sitä, et jos toinen haluu jutella niin jutellaan, mut jos toine ei haluu jutella nii ei jutella. Sit voi kysyy, et onks jotain muuta mitä mä voisin tehä. Voi joskus auttaa seki, et lähetään lenkille tai lähetään käymään kaupassa tai mennää elokuviin.

 

Sami-Petteri Asikainen: Tuosta kuuntelmisesta, miten kuunnella hyvin toista?

 

Kimmo Räty: Hiljaa.

 

[Naurua.]

 

Kimmo Räty: Kuunnellaan silleen, että kuunnellaan ja katotaan. Ei tuijoteta samalla kännykkään, vaan varataan se aika siihen että kuunnellaan oikeesti. Itellä on ehkä liiallinen taipumus aina ruveta hätäilemään niitten ratkasujen kans, et ruvetaan miettimään jo niitä semmosia et mites tästä etteenpäin. Mut sitä ku aattelee, et jos tunnistaa itessään tämmösen hötköilyn, niin muistuttelee vähän jarrun painamisesta. Et kuunnellaan, ja antaa nytte ihmisen kertoo jos se kerran saa suunsa auki, ja mietitään sitte vähän myöhemmin niitä. Seki voi, niin ku sanoin, useimmiten helpottaa jo pelkästään se että joku kuuntelee. Jos ei oo kettään muuta, niin seki auttaa jo että laitat vaikka sen kissan siihen pöyälle istumaan ja juttelet sille. Kun sit siinäki tapahtuu iha sama juttu, että sie juttelet ääneen niit asioita mitkä pyörii siellä oman pään sisällä epäselvänä mössönä. Ja siitä ku sie ruppeet niitä sanoja muodostaa, niin kyllä se vaan ruppee vähä järkee saamaan sitte siinä samassa prosessissa.

 

Sami-Petteri Asikainen: Kyllä. Toi oliki hyvä toi kissa nostetaan pöydälle ja jutellaan sille. Et sit ylipäätään lemmikkien kanssa lemmikeille juttelu. Ja samalla voi yhistää sen koskettamisen, rapsuttelun, joka myös voipi olla hyvinki tämmönen stressiä lieventevä tekijä. Toi oli hyväs tosta kuuntelusta, minkä toitki esille, että.. Myönnän, olen itsekin se henkilö joka sitten aina, kun joku ystävä kertoo haasteistaan, niin haluaa löytää mielellään ratkasun siihen ja ruveta ehtimään niitä ratkasuja. Että joskus voi ihan vaan pysähtyy kuuntelmaan ja sitten ehkä kyssyy, että miltä tää siusta tuntuu. Mutta hei, kiitos paljon Kimmo kun kävit keskustelmassa tärkeestä aiheesta.

 

Kimmo Räty: Eipä kestä. Pitäkää ittestänne huolta ja toisista kans.

 

Sami-Petteri Asikainen: Kyllä. Kiitos paljon kuuntelijalle. Palaamisiin.