[musiikkia]

Ilona Pietarinen: Tervetuloa Siun soten Mikä ikä? -podcastin pariin. Podcastissa käsittelemme laajasti ikääntymiseen liittyviä teemoja arjen kokemusten ja tilanteiden kautta.

Minä olen pitkän työuran ikäihmisten parissa tehnyt, nyt eläkkeellä oleva sairaanhoitaja Ilona Pietarinen. Vieraanani on eri alojen ammattilaisia, sekä henkilöitä, jotka tuntevat parhaiten ikääntyviin arjen eli ikäihmisiä.

[musiikkia]

Ilona Pietarinen: Tänään keskustelimme eläkkeelle jäämisestä ja siihen liittyvistä muutoksista elämässä. Kanssani keskustelemassa ovat tietokirjailija ja eläkeläinen Arja Jämsen ja juuri ennen koronapandemia eläkkeelle jäänyt lähihoitaja, ohjaaja Anna-Liisa Lehikoinen. Tervetuloa.

Eläkkeelle jäämisen sanotaan toisinaan olevan uusi murrosikä. Se voi olla odotettua, pelättyä, innostavaa tai kaikkia yhtä aikaa. Työstä eläkkeelle jääminen muuttaa väistämättä arkea, kun työpaikan aikataulut eivät enää sitä sanele. Samalla eläkkeelle jääminen muuttaa myös sosiaalisia tilanteitamme.

Tuoko työstä tyhjenevät päivät onnea vai hiipiikö yksinäisyys ja merkitsemättömyyden tunne? Nyt tekeekin mieli kysyä, että onko eläkkeelle jääminen uhka vai mahdollisuus? Mitäs mieltä olette kanssakeskustelijani.

Arja Jämsen: No minä luulen ja oikeestaan oon kokenutkin, että se voi olla molempia. Että se toisaalta nimenomaan tuo, niinku sanoitki tuo tyhjyys, ja niitten arkipäivien tyhjeneminen voi olla aika pelottavaa ja tuskallistakin, mutta toisaalta se on myöskin semmosta kutkuttavaa odotusta. Että kun ei voi tietää ja mitä kaikkea jännää voi olla olla vielä tulossa. Eläkeikähän voi kestää 30 v.

Ilona Pietarinen: Kyllä.

Arja Jämsen: Niin se on aika hurja aika viettää esimerkiksi, jos on sit vaan tyhjiä päiviä.

Ilona Pietarinen: Aivan. Entä Anna-Liisa?

Anna-Liisa Lehikoinen: Joo. Tuli mieleen tossa semmonen, että olemme ihmiset erilaisia. Et ystäväpiirissä on havaittavissa, että on hyvin tyytyväisiä eläkeläisiä, joilla on sitä aikaa sitten omia juttujaan tehdä, mutta sitten taas varmasti tämmöset sosiaalisemmat ihmiset, niin saattaa käydä jo sitten vähäksi ja tämä korona on vaikuttanut tähän asiaan. Vaikka siihen ois valmistautunu ja miettiny,  mitä sitten tekee ja loiventaa sitä eläkkeelle jäämistä, niin ei välttämättä ole pystyny sitä tekemään. Nyt omalla kohalla on näin käynyt.

Ilona Pietarinen: Kyllä. Ja sitten niinku tossa tuli jo mainittukin, että voi olla, että pääsee eläkkeelle tai joutuu eläkkeelle esim. sairauden takia. Niin se tilanne on silloin ihan erilainen, että se sopeutuminen on varmasti sitten ihan ymmärrettävistä syistä ihan erilaista.

Ja tuossa tuliki jo vähän näitä taustoja, että mihin kaikkeen se eläkkeelle jääminen vaikuttaa. Ootteko te ite huomannut, että tuleeko semmosia suor- tai tuliko silloin, ku jäitte semmosia suorituspaineita? Että kysytäänkö teiltä, että no mitäs sinä sitten teet, ku jäät eläkkeelle, onko harrastuksia tai joko houkutellaan työelämään tai -

Arja Jämsen: [naurahtaa]. Joo. Eläkkeelle lähtöjuhlassa minulle sanottiin, että nyt sitten muista levätä. [nauraa] Ja mie vastasin, mut ku ei minua väsytä. Että ei se  ollu se, mitä lähti jotenkin eläkepäivistä tavoittelemaan, vaan mul oli jotenkin vähän semmonen jo valmiiks semmonen ajatus, että ainakin joitakin vuosia haluan jollakin tavalla jatkaa työelämässä ja silloin se oli se, että se työ täyttää niitä seuraavia vuosia.

Anna-Liisa Lehikoinen: Joo. Itselläni oli sellainen päätös tehty vaan, että jään eläkkeelle terveydellisistä syistä. Ei ollut mitään syytä vielä lopettaa työntekoa ja jatkoinkin vuodella siitä alimmasta eläkeiästä eteenpäin. Mutta… No en muista, että olis kyselty erityisemmin sitä, että mitä teen eläkkeellä ja itselläkin oli ihan tosiaan toisenlaiset suunnitelmat, että uskon kyllä, et se ois täyttynyt ihan eri tavalla tämä vapaa-aika, kun olis ollu välillä töissä muutaman päivän viikossa ja siihen sitte harrastuksia lisää.

Ilona Pietarinen: No miten mielestänne tässä yhteiskunnassamme suhtaudutaan eläkkeelle jäämisen ylipäätään? Ja nythän eläkeikä nousee jatkuvasti ja kannustetaan vain jatkamaan ja jatkamaan, ni onko teillä siitä minkälaisia mielipiteitä ja ajatuksia?

Arja Jämsen: No minusta se on vähän kahtalaista, että jos eläkeläisiä nyt ajattelee  ikäihmisinä taikka ikääntyvinä ihmisinä, puhuu nimenomaan siitä eläkeläisryhmästä, niin kyllähän siinä on myöski semmosta yhteiskunnallisesti aika semmosta kielteistäkin keskustelua. Puhutaan kustannuserästä ja jopa eläkepommista, että ikääntyvät ihmiset on taakka tässä yhteiskunnassa ja melkein  mitkä tahansa jonku organisaation taikka valtion strategiat, ensimmäinen lause yleensä on aina, että väestö ikääntyy. Ja väestön ikääntymisen takia siitä seuraa sitä, sitä ja sitä. Ja ne on yleensä semmosia kielteisiä asioita ja jopa, että eläkeläiset on tai jotenkin tulee semmonen käsitys esimerkiksi lehtiartikkeleista, että jos jotkut vaikka päivystykseongelmat niin, et siel on vanhat ihmiset tulppana. Ja kyllä mä oon kokenu pikkusen itekkii ja sitten varsinkin, kun kuunnellu  kanssatovereita, että osa voi jopa herkimmät ihmiset kokee jopa semmosta pientä syyllisyyttä, että yrittää häivyttää ittensä mahdollisimman pieneksi, että ei olis tässä yhteiskunnassa vaivoiksi. Mutta siihen onneks nyt tuota kyllä ihan selkeä käänne minusta nyt niin kuin tulossa. Elikkä puhutaan voimavaraisista eläkeläisistä ja voimavarasesta ikääntymisestä, mutta tässä on tämmöset kahteen suuntaan kulkevat vireet -

Ilona Pietarinen: Kyllä.

Arja Jämsen: - keskustelussa.

Anna-Liisa Lehikoinen: Joo. Tuli tossa mieleen, että varmasti tämän päivän eläkeläiset ovat ehkä parempikuntoisia. Et pystyvät sitten tosiaan jatkamaan työelämässä ja huomataan tämäkin voimavara sitten. Ja näin on monet ystävistänikin tehneet, että ovat jatkaneet ja…

Siitä suhtautumisesta, niin se varmaan riippuu aika paljon, miten itse siitä ajattelee, et en oo kokenu oikeestaan semmosta syrjintää. Tietysti sit vähän miettii terveydenhuollossa, että otetaanko niin vakavasti sitten enää, kun ei ole työikäinen ihminen, vaivoja ja tosiaan varmaan semmosta… niinku sanoit, että vanhemmat ihmiset voi ajatellakin, että eivät halua kuormittaa.

Ilona Pietarinen: Paljon puhutaan tämmösestä termin löysin, kun elämänvaihe johtaminen. Elikkä tavallaan myöskin sitä, et miten työnantaja vois sitte tukee  eläkkeelle jäävää viimeisinä työvuosina, ku monta kertaa kuuli ja itekki aatteli, että on sitä jo aikalailla kypsä ja panostansa antanut vuosikymmeniä, että tavallaan se työnantajan tuki, että miten sitä voisi helpottaa. Ja nyt kun kovasti tosiaan, niiku sanoin tuossa, ni vähän toivotaankin, että jatkettas sitä työuraa. Niin tuleeko siitä teille jotakin ajatuksia, et miten se työnantaja vois sitä tukea?

Arja Jämsen: No mulla ainaki ihan omakohtainen kokemus, jonka jotenkin tuntuu, että ehkä oo ymmärtänykin sen merkityksen vasta eläkkeellä [nauraa] niinku jälkeenpäin. Kun muistan, että joskus kuudenkympin kieppeillä, niin työ tuntu aika raskaalta ja se ehkä silloin vähän kevyestikin saattoi heittää, että voi kun pääsis eläkkeelle ja olispa ihana olla eläkkeellä, mutta sitten työt jotenkin muuttuu koko ajan niinku mielenkiintosemmiksi. Ja sitten omassa työpaikassa kyllä ehkä oli sitten semmosta viisasta, mikä siä sanoit, ikävaihe johtamista. Niin tule -

Ilona Pietarinen:  Joo. Elämänvaiheen johtaminen tai ikävaihejohtaminen.

Arja Jämsen: Niin, niin. Koska silloin aika tavalla sai muotoilla sitä työtään niissä tietyssä reunaehdoissa tietysti, mut sain muotoilla, että pääs tekemään erityisesti semmosia työtehtäviä, jossa tunsi olevansa kohtuullisen hyvä ja jotka oli kiinnostavia. Niin siitä jäiki, et se meni jotenkin rullasi niin päin ne viimeiset työvuodet. Että se oli koko ajan jotenkin kiinnostavampaa ja kivempaa tehdä. Ettei malta lopettaa [nauraa].

Mutta sitten on, tiiän ihan kans myöskin niin kuin lähipiiristä sitte ihmisiä, jotka on tosi uupuneita silloin eläkkeelle jäädessä ja jotkut on sanonutkin, että ensimmäinen eläkevuosi meni yöpaidassa. Että ei kerta kaikkiaan jaksanu muuta kun nimenomaan just levätä, niin kuin minua kehotettiin. Ja sitte ku toinen eläkevuosi alko, ni sit jotenkin niin ku ois heränny ja nostaa pään tyynystä, että tässähän voiski jotaki alkaa harrastaa tai jotakin tekemään jotaki aktiivista.

Ilona Pietarinen: Kyllä.

Anna-Liisa Lehikoinen: No ihan sama juttu omalla kohdalla. Että työ oli mielenkiintoista. Vaihdoin alaa tuossa viiskymppisenä. Kouluttauduin lähihoitajaks, et olin asiakaspalvelutehtävissä ennen sitä ja toimistotehtävissä. Ja koin todella  omaksi alakseni tämän. Aina on päänsisäiset asiat kiinnostanu ja lastensuojelussa oli sitten mahdollisuus niissä rajoissa, mitä nyt oli kapasiteettia itselläni miettiä tiimin kanssa nuorten asioita ja lasten asioita ja… työn koki merkityksellisenä.

No työnantajan… siis suhtautumisesta tai tämmösestä, että onko tuettu tai muuta, niin lähinnä nyt nousee mieleen työkaverit. Että ihmettelin, meillä oli tosi hyvä porukka sijaishuoltoyksikössä ja ikähaitari oli todella suuri, että olin tietenkin vanhimmasta päästä ja ihmettelin sitä, miten nuoretkin hyvin hoitaa niitä vaikeita asioita, mitä eteen tuli. Ja tosi hyvin sulauduin kyllä siihen porukkaan, että  meillä oli tosi semmonen hyvä henki ja rikas monipuolinen porukka. Monen ammattiryhmän edustusta oli tiimissä.

Ilona Pietarinen: Joo. Se on kyllä tosi merkittävä se työyhteisö, että miten siinä voidaan joko tallata tai sitten siinä voidaan nostaa ja kannatella sitten vielä sitä, vaikka nyt niin kuin tässä tapauksessani, niin eläkkeelle jäävää, että ite kyllä koin kanssa, et se oli todella voimavara.

Joskus oli semmosia eläkkeelle jäämiskurssejakin olemassa tai valmennuskursseja. Että toki aattelin silloin nuorempana, että tuohon sitä pittää tommoselle kurssille sitten mennä, mutta eipä niitä nyt kyllä tainnu sitte olla, että  niin siinä vaiheessa. Et ihan sitten omat suunnitelmat siinä piti tehä.

Vielä tulee nyt sitten mieleen tästä yleisesti, että moni on sitä pohtii, että kun se eläke sitten on suhteessa pienempi kuin se toimeentulo tai se palkka. Elikkä se huoli sitten siitä toimeentulosta. Että onko teistä minkälainen se yhteiskunnan tuki tällä hetkellä‚ jos sitten verotus nousee ja niiku tiedämme? Et mite yhteiskunta vois sitten auttaa näissä tämmösissä asioissa, jos sitten tulee hankaluutta tässä toimeentulossa?

Arja Jämsen: Niin sehän on tosiasia, että tulot pienenee, mutta menot ei oikeestaan pienene, jos ei sitten ala tekemään semmosia ihan isompia muutoksia esimerkiksi asumisjärjestelyjä tai tämäntyyppisiä. Ja se saattaa olla jollekki yllätyskin se, että miten paljon se kuukausi tulo pienenee. Just kun verotus on  aika kova.

Ja ku sanoit, että niitä eläkkeelle jäämiskursseja, ni niitä oli ennen vähän niinku jotaki SPR:n ystäväkurssin tapasia. Ja on niitä nytki tuota netissä on niinku semmosia kursseja, missä on erilaisia elämänalueita, että miten niihin olis hyvä valmistautua tai ennakoida ja siinä on talousasiat on yksi kysymys. Ja varmaan jos on, jos on isot lääkekustannukset ja asumiskustannukset, niin silloin voi olla on kyllä sitten aika tiukkaa.

Ilona Pietarinen: Elämä voi yllättää monella tavalla. Oliko sulla Anna-Liisa?

Anna-Liisa Lehikoinen: Joo. Kyllähän se on selvä, että tulot putoaa ihan aika yllättävän paljonkin ja tietysti sitten pystyy vähän elämän niukemmin. Ja varsinkin nyt sitten koronan aikaan, kun on tullut noista riennoista vähän pysyttävä poissa. Elikkä jonkun verran on käytykin elokuvissa, konserteissa, mut esimerkiks… no tanssimassa käytiin miehen kanssa, mutta eipä oo tullu nyt sitten käytyä. Että liputhan on aika korkeita sitten näihin konsertteihin ja muihin. Että tämmöset kaikki on nyt jäänyt sitten… tämän pandemian myötä pois, mutta saa nähdä miten tässä sitten kun todella lääkekulut, jos nousee ja vielä ei oo oikeestaan siitä  sillä tavalla semmosta isoa kuluerää. Mutta ei oikeestaan tässä maailmantilanteessa jotenkin ei sitten ajattelekaan kauheen pitkälle, et ajattelee, että että kunhan nää korjaantus nää isot asiat asiat täällä ja maailmassa. Et tota silleen ehkä siirtänyt taka-alallekin sitä sitten, kun on kuitenkin toimeen tullu.

Ilona Pietarinen: Kyllä. Ja tietysti aina pitää muistaa, että eläkeläisille on niitä alennuksia, että tämä kortti on itselläkin kukkarossa‚ jota ei meinaa kyllä vielä muistaa käyttää, mutta tässä opetellaan. Ja tietysti sitte on, et jos alkaa niitä hoitoja tai tämmösiä palveluja tarvita, niin sitten nää Kelan tuet, että on onhan sitten eläkettä saavan hoitotuki ja myöski sitte asumistuki ja tämmöset erilaiset, mitkä sitte auttaa, jos on semmonen tilanne.

No täs on paljon puhuttu nyt tästä ihan yleisesti, mutta sitten myöskin tuolla jo vähän aikasemmin viitattiinkin tähän, et tuota voi tulla semmosta yksinäisyyttä ja sosiaalisten verkostojen vähentyessä kuvioon voi tulla päihteitten käyttöö, erilaisia ongelmia. Että osataanko niihin puuttua tai ottaa puheeksi sitten?

Arja Jämsen: Minä luulen, että esim. yksinäisyys ja sillä tavalla yksin jääminen, ku se tapahtuu sitten sinne, kun nykyään nuorista sanotaa, että komeroituu, niin varmaan eläkeläinen voi samalla tavalla komeroitua. Ja päihteet on varmaan yks, joka tuota jää jää sitten aika tavalla sinne kodin sisälle ja kestää aika pitkään ennen kun tuota erilaiset ongelmat näkyy ulospäin. Ja se on varmaan yks tosi iso asia, että meillä ei ihmiset niin kuin syrjäytysi ja jäisi yksin.

Ja minusta esimerkiks nyt niin kuin monessa kunnassa, Joensuussaki on kyllä miusta tehty paljon paljon semmosta esim. ihmiskohtaamispaikkoja on perustettu ja tämäntyyppisiä. Että ne vois olla ehkä enemmänkin jotenki esillä. Niitä ei kyllä kaikki tunne, että ne on semmosia paikkoja, jonne vois mennä. Ja ehkä yksin on vaikea mennäkkin, niin se… on joskus puhuttu, et pitäs olla semmonen käskynkkä kaveri. Elikkä joku joka ottas käskynkkää ja lähtee, että nyt lähetääs kattomaan tuossa on tuommonen kiva paikka. Et enemmän varmaan pitäs olla sen tyyppistä toimittaa.

Ilona Pietarinen: Kynnys varmasti lähtee ja mitä kauemmin siellä kotona on, niin tosiaan, miten sanoit sen kivasti sen termin, että komeroituu. Niinkö se oli?

Arja Jämsen: Komeroituu. Puhutaan komeroituneista nuorista, jotka on entisiä… ne on niitä urbaaneja peräkamarin poikia. Niin nyt voi olla, että komeroituneita niin ikäihmisiä.

Ilona Pietarinen: Ikäihmisiä, kyllä.

Anna-Liisa Lehikoinen: Joo. No yksinäisyys on varmasti sellaselle, joka on ihan yksin. Et mulla on toi onni, että on mies siinä rinnalla ja ystäviä on, joiden kanssa lenkkeilen ja siinä tulee sitä sosiaalista kanssakäymistä samalla. Että se on ollut kyllä aivan ehdoton juttu tässä nyt viime vuosina. Että varmasti aika paljon sitten yksilöstä riippuu, miten aktiivinen on lähtemään. Et kyllä varmaan löytyy niitä paikkoja, jos vaan on sen tyyppinen, että helposti varmasti jää, jos niin kuin odottaa, että joku aina pyytää jonnekki.

Niin itsellä on niinku ollu oikeestaan aina niinku semmonen ajatus, että niin ku tavallaan täytyy pystyä menemään yksinkin jonnekin. Enkä oo tarvinnu vaateostoksille kavereita mukaan enkä elokuviin, että totta kai on kivaa myös ystävien kanssa tehdään näitä, mutta että se ei saa olla se kynnyskysymys, jos jonnekin haluaa mennä. Et sillä tavalla se on aika yksilöllistä sitte.

Ilona Pietarinen: Kyllä. Anna-Liisa sanoitki tossa jo useampaan kertaan, että on te ootte puolison kanssa kumpikin eläkkeellä nyt -

Anna-Liisa Lehikoinen: Joo, kyllä.

Ilona Pietarinen: Ja et onko se tuonut muutosta siihen teijän teidän yhteiselämään, että kun nyt on vähän enemmän aikaa‚ et onko löytyny uusia harrastuksia tai onko muuten sitten?

Anna-Liisa Lehikoinen:  Niin. No oikeasta ei uusia harrastuksia. Tietenkin aikaahan on enemmän‚ että… No oikeestaan sellanen uusi harrastus [naurahtaa], jos sitä nyt voi sanoa, ni ollaan äänikirjoja aika paljon kuunneltu. Sillä tavalla, et molemmat kuunnellaan sitten sitä samaa, kun on kiinnostuksen kohteet ollu samat ja elämäkertoja on kuunneltu ja sitten joskus oon lukenu myös ääneen. Et automatkoilla niin on voinut lukea jotain kirjaa ja tälleen, että eipä nyt sillä tavalla muutoksia muuta kuin, että lisää sitä aikaa tullut. Että mies on jääny jo aikasemmin eläkkeelle ja hän on ehkä semmonen paikallaan pysyvämpi enempi, että meillä on siinä mielessä eroavaisuuksia, että hälle ei varmaan oot tuottanu, eikä ookkaan tuottanu semmosta tuskaa tää aloillaan olo, kun mitä mulle. Että tämmöstä meillä [nauraa].

Ilona Pietarinen: No nii kyllä [naurahtaa]. Joo tossa puhuttiinkin jo tossa tästä eläkkeelle valmistautumisesta ja kursseista ja jotaki taisitte jo mainita henkilökohtaisella tasolla. Mutta… onko teillä itellä semmoset, miten kannattas nyt niinku vielä valmistautua tai kun tulee näitä tulevia eläkeläisiä? Me ollaan nyt jo valmistauduttuja [naurahtaa], mutta sitten tuleville eläkeläisille, että onko vinkkejä?

Arja Jämsen:  No [naurahtaa] no minä voisi alottaa. Musta ainaki semmonen ajattelutapa on, tai vois olla hyvä, että yrittää miettiä, että mikä on niinkun semmosta minun näköistä elämää. Että mikä tekis elämästä just niinku minun näköstä, oman näköstä. Että ei… monethan esim. että on ihan olosuhteitten pakostaki on omaishoitajina ja monet on lastenlasten kanssa ja rakastaa sitä ja se on hirmu tärkeetä, mutta siinäkin sen miettimine, että kuitenkin säilyy se oma elämä. Että ei ala elämään sitten toisten elämää tai toisten tarpeista lähtien.

Ja ehkä sitten toinen, mitä on itellekki yrittäny johtolauseena [naurahtaa]  niin kuin miettiä, että elämä ei oo ohi. Että just että kun se on niinku hyvällä tuurilla se 30 v niin vaikka mitä vielä ehtii ja oppia vaikka uuden kielen tai mitä tahansa. Niin että sillä tavalla semmonen positiivinen ja avoin, niinku elämälle avoin ajattelu.

Anna-Liisa Lehikoinen: Oikein hyviä ajatuksia.

Itelläkin vaikka tässä nyt on ollut tämmöstä vähän jähmeitä aikaa tää alkuaika, niin ei oo tullu sellanen olo, että tässä nyt kaikki olis ohi, vaan on että kyllä tässä vielä keksii jotain sellasta… no vapaaehtoistyötä on jonkun verran tehnytkin jo tässä. Vaikka järjestys oli mielessäni silloin eläkkeelle jäljessä se, että ehkä semmonen pari vuotta varmaan jaksaa vielä käydä töissä ja sen jälkeen vois tehdä vapaaehtoistöitä, mutta nyt se saattaa ollakin se järjestys toinen, että on nyt aloitettu näistä vapaaehtoistöistä ja sitten josko vaikka vielä jotain pientä työelämänkiin vois palata. Ei ole poissuljettu. Hyviä esimerkkejä on ystävissä, että ihan vielä ehtii.

Ilona Pietarinen: Kyllä. Paljon ehtii ja tuossa tais tullakin alussa mainittuu tää uus murrosikä. Et kyl tää vähä on semmonen, että oot uuden äärellä ja jos vaan niitä voimavaroja on, niin tässähän on paljon kaikkia mahdollisuuksia. Et vähän niinku murrosikäisellä, että ku mihin suuntaat sitä elämääsi sitte, kun sieltä kodista irtaannut. Nyt irtaannutaan sitä työelämästä.

Että tärkeetä onkin, että ajatella tavallaa, niinkun Arja sanoit tossa, että on niin kuin omannäköistä ja mitä tunteita se herättää ja mitä kaikkea siihen kuuluu sitte siihen eläkkeelle jäänti. Muuta kun ne, tietysti ne kaikki viralliset kuviot, mitä pitää hoitaa hyvissä ajoin. Mutta nehän tulee sitten se työnantajan kautta sovittuu.

Tästä murrosiästä puhuttiin, niin mites voiko sitä verrata jotenkin tähän nyt tähän  elämänvaiheeseen, mitä me eletään ihan parisuhteen kautta tai teillä on lähipiirissä ihan murrosikäisiä, että onko niissä yhtäläisyyksiä tai voiko niitä jotenkin verrata? Ei tietysti täysin mutta.

Anna-Liisa Lehikoinen: Nii, no mielestäni se ei ehkä se vertaus kolahda just minun. Että kun tosiaan siinä on murrosiässä elämä edessä ja kaikki on auki ja… ei oikeestaan sillä tavalla välttämättä tiedä mitä haluaa tai miten elämä vie. Ja nyt sitten tässä ollaan… tämä kaikki on jo tehty, mitä on haluttuja voitu ja saatu ja näin. Että en ainakaan omalla kohalla on mittää semmosia itkupotkuraivareita tainnu kyllä [nauraa] saada, että ne on varmaan tullu sillon aikanaan. Joo. Et en  mitä Arja ajattelet.

Arja Jämsen: [Nauraa] No ihan omakohtaisesti en nyt… ei niin kun nyt tällä hetkellä kolahtanut tuo murrosikä vertaus, mutta kyllä lähipiiristä voisin kyllä kuvitella, että siinä on jotakin vastaavaa. Löytyy esim. että alottaa jonku uuden seurustelusuhteen. Mutta ehkä aika nopeillaki harkinta ajalla kaupungista toiseen tai muuttaa pitemmiksikin ajoiksi ulkomaille ja hakee sitä kautta vähän semmosta  seikkailua ja jännitystä.

Ajatellen sillä tavalla, että kun jalka vielä nousee ja… mikä se on se vertaus? Tämmönen kielellä maistuu makea. [nauraa] Että tuntee makuja, niin että silloin on, kun on vielä mahdollisuus, niin voi tämmösiä tehä tempasuja, jos on niinku semmonen jotenkin muuten semmonen avoin ja väljä elämäntilanne. Että se onnistuu.

Ilona Pietarinen: Kyllä, niin.

Arja Jämsen: Semmosta vois hyvinkin sitä, kun miettii sitä omannäköistä elämää, niin kyllähän siellä toisessa reunassa voi miettiä, että olisko, et mitä voisikin tehdä jotenki ihan toisella tavalla tai kokeilla. Eihän se mee syyteen, eikä saveen niin pikkusen vois tempasta.

Ilona Pietarinen: Kyllä, kyllä.

Ja sitten tavallaan, niinku sanoit hyvin, että kun jalka vielä nousee ja maku kielellä maistuu, niin jos sitte on jääny sillä nuorempana syystä tai toisesta, onko ollu opiskelu rankkaa ja onko ollu sitte perheen perustamiset kaikki, et on jääny joku kutkuttamaan, et hei sitte ku mulla aikaan, niin jospa mie sit kokeilisin sitä tai tätä, ni ehkä semmonen on yksi, mikä tulee mieleen tähän niin sanotun lainausmerkeissä murrosikään.

Arja Jämsen: Joo. Ja tähän liittyen, ni on nyt ihan konkreettisia esimerkkejä. Että  reilusti yli kuuskymppinen lähtee yksin InterRailille, kun ei nuorena äiti ei päästäny [nauraa]. Niin nyt läksi ja hyvin meni.

Ilona Pietarinen: Hyvä. Juuri näin.

Anna-Liisa Lehikoinen: Tosi hyvähän on, että jos sellainen tilanne, että haluaa  kokea uutta parisuhdetta vaikka ja näin, et tosiaan uskaltaa sitten tehdä, mitä haluaa, että ei jää miettimään, että olenko liian vanha.

Ilona Pietarinen:  Kun aatellaan, että sitten sen alun totuttelun jälkeen, ni eläkkeelle jääminen on yleensä sitä monenkin mielestä sitä elämän parasta aikaa. Että jos vaan pysyy suht terveenä ja jalka nousee, niinku tässä mainittiin, että silloin on niin kuin mahollista toteuttaa vielä niitä monenlaisia unelmia. Elikkä ajatus on, että ota ilo irti uudesta elämän saumakohdasta.

Kiitos teille mielenkiintoisesta keskustelusta Arja ja Anna-Liisa.

Tämä oli toinen Siunsoten Mikä ikä? -podcastimme. Kiitos, että olit mukana. Seuraavassa jaksossa keskustelemme aiheesta yhteiskunta tarvitsee ikäihmisiä. Tervetuloa jälleen seuraamme.

[musiikkia]